Kuinka oppia rakastamaan itseäni? osa 1

Näin jälkeenpäinkin muistan oikein hyvin kuinka päihdehistoriani alkoi.

Ajan tuoman etäisyyden päästä pystyn muistamaan ja näkemää selkeämmin kuinka päihteiden käyttöni alkoi muodostua addiktioksi.

Erotan selkeästi yksittäiset, silloin vielä hyvin viattomassa valossa näyttäytyvät tapahtumat ja tekijät, jotka muodostuisivat helvettini perustuksien kulmakiviksi ja tukipuiksi.

Vaikka huumeet ja alkoholi ovat vääristäneet, sirpaloineet ja sumentaneet joitakin muistoja jopa täysin kadoksiin, hyvin selkeästi pystyn vetämään punaista lankaa riippuvuuteni ja siihen vaikuttaneiden asioiden välille. Selkeämmin kuin koskaan.

 

Yhtä selkeästi muistan kivun.

Se oli kuin huutava ääni päässäni.

Kivun, joka ei sattunut minuun mutta tuotti minulle tuskaa, johon minä ja koko elämäni olisimme vielä tukehtumaisillamme. Se ei sattunut niin kuin lasinsirun päälle astuminen. Se ei sattunut niin kuin lyönnit tappelussa, tai niin kuin vatsakipu tai migreeni.

Minun tuskani syntyi tyhjyydestä.

Tunteesta etten kuulu mihinkään. Tunteesta etten kelpaa tai riitä, joka johtuu siitä, etten luontaisesti kykene tai tunne paloa kuin vain harvoihin asioihin, jonka vuoksi minulla ei ole arvoa tai minua ei haluta.

Tunteesta, etten ole tarpeeksi hyvä.

Tunteesta, etten ole tarpeeksi.

Tunteesta, etten ole.

 

Ja vaikka olisinkin, niin vain hatara ja haihtuvainen, juuri ja juuri olemassa oleva olento.

Ehkä minulla ei ollutkaan tarkoitusta.

Tai ehkä tarkoitukseni oli vain olla ja elää tässä elämälle irvailevassa haaleassa limbossa.

Naamion taakse piiloutuva ontto kuori. Haalistunut varjo.

Tuon kivun muistan pitemmältä ajalta kuin sen aiheuttamat lieveilmiöt.

Jo nuorena muistan miettineeni olenko oikeasti edes olemassa.

Miten elämä tuntui jo silloin kuin unelta, jonka virrassa vain ajelehdin mukana, kuin luontoon heitetty roska kevään sulattamissa pienissä puroissa.

Muistan miettineeni ja vertailleeni itseäni muihin, kun he kertoivat miten erityisesti rakastivat tai inhosivat jotakin asiaa ja miettineeni, miltä sellaisen tunteen kuuluisi tuntua.

Miten pystyä kiinnittymään johonkin niin paljon että se herättäisi minussakin voimakkaita, lähes itseohjautuvia ajatuksia ja tunteita, jotta voitaisiin puhua kutsumuksesta tai edes mielenkiinnosta esimerkiksi harrastetoimintaa, koulunkäyntiä, yhteiskuntaa, itsensä hyvinvointia tai oikeastaan ihan mitä tahansa kohtaan.

Asia ei suinkaan ollut niin etteikö minua olisi kiinnostanut mikään.

Minua kiinnostivat ihmiset ja eläimet ympärilläni, sekä heidän ajatuksensa, tunteensa ja hyvinvointinsa.

Minua kiinnosti mielikuvituksen maailman syöverien syvyydet ja niiden esiin tuominen aineelliseen maailmaan taiteen kautta. Minua kiinnostivat mm. luonto, aasialainen mystiikka ja kulttuuri, sekä musiikki, mutta kaikkeen tähän tuo outo etäisyys säilyi ja kiinnostukseni näyttäytyi minulle pintapuolisena ja sen kohteet valitsemalla valituilta.

 

Muistan ajatelleeni: ”Antaisin mitä tahansa, jos voisin edes hetken kokea sisälläni palon nousta ylös tästä.”

Tai: ”Kunpa mikään tuntuisi sen arvoiselta, että jaksaisin nähdä vaivaa sen eteen ja tavoitella sitä.”

En minä ollut tunteeton. Halusin, mutta en vain tuntenut niin.

En minä ihan nuorena kokenut varsinaista maailmantuskaa tai nähnyt elämääni universumin mittakaavassa niin merkityksettömänä tekijänä, että millään ei olisi mitään väliä. Minä todella tahdoin että sisälläni kokisin selkeästi jollakin olevan väliä minulle.

 

Ajan kuluessa tuo tunne pysyi.

Se vaihteli muotoaan ahdistukseen ajavasta tiedostettavan voimakkaasta säteilystään aina niihin aamuihin, kun vain katsot ulos ikkunasta ja näät ettei ole säätilaa, ei ole kylmä tai kuuma ja kaikki olemassaolon tasot inhorealistisen banaalisti _vain ovat_.

Motivaationi ehtyminen (tottakai?) huomattiin perheessäni, joka toi mukanaan paljon minuun kohdistuvaa patistamista, painetta ja negatiivista suhtautumista. Minut nähtiin vain laiskana ja piittaamattomana, eikä sitä, miten sydämessäni tahdoin asioiden olevan toisin, nähty tai ymmärretty lainkaan.

 

Pikkuhiljaa aloin syyttää itseäni. Syytin itseäni siitä, että tuotin vanhemmilleni pettymyksen tunteen.

Syytin itseäni siitä, etten tiennyt mitä minun pitäisi tehdä jotta pystyisin kokemaan tarttumapinnan asioihin.

Lopulta aloin tuntea, ettei minun olemassaolollani ollut varsinaisesti mitään väliä tai merkitystä.

Ettei minun ollut mitenkään tarpeellista olla olemassa yhtään minkään näkökulmasta.

En kuitenkaan halunnut tappaa itseäni, sillä vaikka kuinka kylmettyneeksi keräksi käperryin, sydämessäni löysi aina pieni kipinä tarpeeksi happea elääkseen. En halunnut myöskään tuottaa surua läheisilleni, vaikka ajattelin, että nopeammin he pääsisivät yli ja kokisivat vähemmän tuskaa minun kuolemastani, kuin siitä että (tod.näk.) noin 80 vuotta tulisin vain räpistelemään kuin koskeen pudonnut pikkulintu.

Olin loukussa.

 

Jossain vaiheessa koin turtuvani tuohon tunteeseen. Sitten luulin sen väistyneen.

Myöhemmin tajusin että olin vain onnistunut pakoilemaan sitä päihteiden avulla.

Tuo pakeneminen oli perustunut valheeseen itselleni ja nyt kun olin jäänyt siitä itselleni kiinni, sama temppu ei onnistuisi enää. Sitä en kuitenkaan tajunnut.

Vaikka kuinka paljon käytin, oli jokainen hetki tuota hippaleikkiä maailman julmimman velipuolen kanssa.

Tuon äänen, joka ei vaijennut kuin hetkeksi, silloinkin vain odottaakseen milloin olen liian heikoilla taistelemaan vastaan sitäkään vähää mitä ennen. Mikään päihde ei tuonut enää helpotusta kuin vain naurettavan pieneksi hetkeksi, lakastuen sitten vielä irvokkaammin kuin aijemmin, mutta en voinut elää ilman ajatusta edes tuosta pienestä hetkestä, kun vihdoin kuulisin omia ajatuksiani.

Vaikka kuinka sekavassa tilassa olin, aina selkeästi takaraivossani kuulin tuon äänen muistuttamassa asioiden rumasta ja inhottavasta todellisuudesta.

Kun se hiljeni ja jäin ajatusteni kanssa, saatoin hetken pystyä syventymään musiikin tekemiseen tai kirjoittamiseen. Kunnes niiden tekemisessä tapahtuvan pohdiskelun kautta mielessäni aukesi ovi ja tuo ääni astui siitä agressiivisesti sisään huutaen: ”Vihaan itseäni. Merkityksetön olento. Elämän ja olemassaolon irvikuva. Vihaan itseäni, koska ymmärrän sentään sen verran, että edes niin minun kannattaa ajatella ja tuntea.”

Ajan myötä en edes huomannut enää päihteiden vaikutusta, ellen ottanut lähes ylilyöviä kerta-annoksia alati lyhenevin aikavälein. En saanut enää edes tuota pientä hetkeä rauhaa, mutta olin jo niin lamaantunut ja väsynyt päivittäisestä, tunnista tuntiin etenevästä taistelustani, etten kyennyt näkemään asioiden suuntaa vaan käytin enemmän ja enemmän, pakkomielteisemmin ja yhä vain epätoivoisemmin.

Olin koukussa.

-Runoilijasirkka

 

Jatkuu…

 

KAKSOISDIAGNOOSI

”Psykiatristen häiriöiden myötä kehittyneitä päihdeongelmia ja päihteiden käytön seurauksena ilmeneviä mielenterveysongelmia tulee hoitaa yhdenaikaisesti ja mieluiten saman hoitotahon toimesta.

On oikeastaan mahdotonta puhua päihteiden väärinkäytöstä ilman keskustelun kääntymistä mielenterveyden ongelmiin, häiriöihin tai sairauksiin. Tämä koskee erityisesti vaikeampia päihdeongelmia. Usein ajatellaan, että mielenterveyden häiriöt esiintyvät ennen päihdehäiriötä. Usein näin onkin.

Riippuvuus voi kehittyä, kun opitaan, että päihteistä saa helpotusta psyykkisiin oireisiin. Päihdeongelmaisen psyykkiset oireet, kuten masennus, ahdistus ja unettomuus, eivät aina selity päihteillä. Mielenterveyden häiriön hyvä hoitotulos ei aina riita ratkaisemaan päihdeongelmaa.

Alkoholinkäytön taustalla olevan psykiatrisen sairauden (lääke-) hoito on kuitenkin usein edellytys alkoholinliikakäytön hoidolle.”

Sain kaksisuuntainen mielialahäiriö- diagnoosin vähän päälle 20-vuotiaana. Olin tehnyt 3-vuorotyötä,treenannut ja nauttinut kesästä terasseilla ystävien kanssa. Kesää varjostivat äänet päässä, vainoharhaisuus, lennokkuus ja jatkuva unettomuus. Kesän lopussa päädyin suljetulle osastolle psykoosissa pakkohoitoon. Olin monta kuukautta hoidossa ja minulle etsittiin oikeaa lääkehoitoa. Häpeä tekemisistä ja sanomisista oli todella valtava. Mietin jo muuttoa pois kotikaupungistani, koska en halunnut kohdata niitä kulmia missä harhoissani olin kulkenut. Kotiuduin kuitenkin liki neljän kuukauden jälkeen samaan kaupunkiin.

Kotiin päästyäni sain karvaasti huomata ystävieni todellisen luonteen. Minusta oli tehty yleinen vitsi kaikkien sekoilujeni takia. Illanistujaisissa juoruiltiin sanomisistani ja teoistani. Tunsin syvää yksinäisyyttä. Olin saanut sairaalassa loppuelämän diagnoosin, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja oli vaikea hyväksyä sitä. Löysin kuitenkin lääkkeen häpeään ja tuskaan: Alkoholi.

Alkoholin käyttö alkoi kasvamaan voimakkaasti. Hypomanioissa juhlin viimeistä päivää, tuhlasin rahat ja olin voittamaton. Masennuskausina alkoholi helpotti ahdistuneisuutta ja sai hakemaan hyvää nousufiilistä. Vuodet kuluivat ja bailaaminen jatkui. Ahdistukset kasvoivat ja juomamäärät nousivat. Rahankäyttö oli hallitsematonta ja velkaa kertyi pikavippien muodossa tuhansia euroja. 2018 oli käänteentekevä, juominen oli pahentunut ja putket pidentyneet. Erään viikon reissun jälkeen havahduin siihen että kaikki rahat oli bailattu. Ei ollut rahaa maksaa vuokraa tai ostaa ruokaa. Silloin päätin että nyt riittää. Hakeuduin päivystykseen ja sieltä pääsin katkolle. Sillä tiellä olen edelleen, raittiina.

Ensimmäiset kaksi vuotta raittiina olivat vauhdikkaita. Mietin miksi edelleen tunnen kovaa ahdistuneisuutta ja kierrokset päässäni nousevat todella korkeaksi. Eräänä iltana oloni kävi sietämättömäksi, itkin hysteerisenä ja huusin mielessäni että enää en jaksa! Hakeuduin päivystykseen. Siellä kaksi sairaanhoitajaa otti minut vastaan, kuunteli tuskani ja totesi että kyllä nyt taas mennään hypomanioissa. Siirryin lääkärin lähetteellä psykiatrian osastolle. Osastolla ollessa mietin että miten tämä nyt taas on mahdollista. Olen lopettanut juomisen ja yrittänyt elää tasapainoista elämää. Selvisi kuitenkin että lääkehoito ei ollut kunnossa. Vaati kaksi jaksoa että lääkitykseni saatiin kohdalleen.

Tänä päivänä saan elää tasapainoista elämää raittiina, mielenterveysongelmat on saatu hoitotasapainoon ja olen sitoutunut huolehtimaan itsestäni. Meditoin, kuuntelen rauhallista musiikkia ja hoidan päihdeongelmaani vertaistukiryhmissä. Se minkä olen oppinut että mielenterveysongelmat ja päihdeongelma on yhteinäinen kokonaisuus ja vaikuttavat toisiinsa. Vain hoitamalla molempia, pysyn kunnossa. 

Haluan vielä toivottaa kaikille tsemppiä korona-aikaan, yhdessä pystymme ja pysymme terveenä.

 

 

Se on kevät

ja vähän koronaväsymystä.

Ollaan eletty korona-aikaa jo vuosi, emmekä tiedä koska tämä päättyy. Toiset jaksavat ja kestävät paremmin kuin toiset näitä poikkeusoloja. Vuodenvaihteessa eli toivo rokotteen tuomasta helpotuksesta, nyt sekin on pitkittynyt. Korona-aika on lisännyt joillakin merkittävästi yksinäisyyttä, turhautumista ja pelkoa. Tässä muutama ajatus ja vinkki meille kaikille, että jaksamme. Jaksuhaleja näin virtuaalisesti!

Pysähdy ja anna tilaa ajatuksille. Moni on vihdoinkin pysähtynyt itsensä äärelle. Ei tarvitse lähteä mihinkään, saa vain olla.  Jooga ja meditointi on tullut valtavirrankin harrastukseksi. Tee sitä mitä et ole ehtinyt tekemään. Musiikki, leffat, kirjat, nyt on aikaa niille. Kutominen on lisääntynyt räjähdysmäisesti, monissa kaupoissa langat ovat loppu. Moni joka on vieraantunut luonnosta, on nyt löytänyt takaisin metsään, tai avantoon. Nyt on aikaa opetella joku uusi juttu. Mikä se sulla on?

Pidä yhteyttä muihin. Näe ystäviä ja läheisiä vaikka kävelylenkillä. Soita ja varsinkin videopuhelu on ihana kun näet toisen. Postia varmaan ilahduttaa kun ihmiset ovat alkaneet lähettää kirjeitä ja kortteja. Muista ja ilahduta jotain yksinäistä pitkästä aikaa.

Huolehdi terveistä rutiineista. Ruoka, uni ja liikunta. Mutta jos rutiinit kyllästyttää, vaihda niitä! Opi uusi resepti, opi uusi liikuntamuoto. Uusi hyvä rutiini voi olla vaikka aamutanssit keittiössä tai iltapuhelu jollekin jonka kanssa saat nauraa.

Ole lempeä itselle ja muille. Tämä on tärkeä. Moni osaa olla empaattinen muita kohtaan, mutta itseään ruoskitaan ilman myötätuntoa. Pysähdy, just sä olet ainutlaatuinen! Kukaan meistä ei ole täydellinen ja jokainen tekee virheitä. Älä mieti liikaa tulevaisuutta, tämä hetki on tärkeä.

 Ota irtiotto uutisista ja somesta, ainakin koronan suhteen. Kaikkea ei tarvitse eikä pidäkään lukea/katsoa. Osa lietsoo somessa asiaa, osa levittää jopa väärää tietoa. Älä itse lähde esim. tuomitsemaan ketään, meillä voi olla kohta koronaleima/häpeä sairastuneilla.

Pyydä apua jos tarvitset sitä. Älä jää tunne-elämän syövereihin. Puhu ensin läheisille, jos se ei riitä ota yhteyttä ammattilaisiin.

Esim. Mieli.fi ja kriisipuhelimen numero 09 2525 0111 – 24/7

 

Kasvutarina

Lasinen lapsuus - sinne mun masennuksen juuret juontaa. Ensimmäiset seitsemän vuotta lapsi imee itseensä ympäristöstä uskomuksia ja keksii selviytymiskeinoja, jotka juurtuu tiukkaan alitajuntaan.

Mä sain välillä syliä, välillä remmiä. Kuulet kun isä vetää kännissä äitiä turpaan. Et saa kiukutella, pitää olla kiltti, kohtelias ja hyväkäytöksinen. Sitä oppii painamaan alas tunteet – tunteet, joita pitäisi saada turvallisessa ilmapiirissä ilmaista ja harjoitella säätelemään. Ne jää sinne kehoon odottamaan hetkeä jolloin olet valmis päästämään ne ulos.

Mä pärjäilin ihan ookoo tonne 25-vuotiaaks asti, kun pidin itseni kiireisenä. Koitin parantaa puolisoa alkoholin kynsistä, töissä annoin itsestäni 150%, huolehdin lapsien tarpeet jne. Kaikki muut paitsi omat tarpeet. Suoritin elämää.

Sitten vuoden 2009 syksyllä keho sanoi, että nyt riittää. Olin tosi väsynyt ja mieli musta. Aloin googletella masennusta, silloin se oli aikamoisen häpeästigman kuorruttama asia. Löysi netistä testin ja sain tulokseksi keskivaikea masennus. Hakeuduin työterveyteen, jossa lääkärin saatesanoilla ” tässä elämässä kun tulee näitä vastoinkäymisiä, joista pitäisi vain oppia selviytymään”, aloitin lääkityksen häveten sitä, miten kelvoton olinkaan, kun en jaksanut enää selviytyä. Pari kuukautta saikkua ja takaisin töihin. Eihän sitä nyt saa luovuttaa, vaan hampaat irvessä eteenpäin. Aloitin tuolloin käynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla. Keskusteluista hänen kanssaan oli mulle suuri apu. Tutustuin tuolloin myös Hidasta elämää-sivustoon, jossa kirjoitettiin ihmisyydestä ja mielen toiminnasta. Sivusto on kulkenut nämä vuodet mun virtuaalisena olkapäänä.

 

Vuodet meni eteenpäin. Avioliitto oli vuoristorataa, töissä suorittaminen ja hyväksynnän haku jatkui. Riittämättömyyden tunne ei hellittänyt. Välillä lopetin lääkkeet ja käynnit sairaanhoitajan luona ja ajattelin että nyt olen parantunut. Keho alkoi kuitenkin oireilla voimakkaammin paniikkikohtauksilla sekä ahdistuneisuudella ja palasin sinne aina vain uudestaan. Muistan kysyneeni hoitajalta, että mikä mussa on vikana, kun masennun aina uudelleen ja uudelleen?! Silloin hän sanoi, että voisin hyötyä psykoterapiasta.

Aloitin kognitiivisen kuntoutuspsykoterapian 2015. Kaikki se hengittely, meditatiiviset harjoitukset ja ajatusten tarkkailu tuntui pitkään tosi vieraalta. Tarkasteltiin tunnelukkoja, niiden syntyä ja miten niitä saisi avattua. Purettiin auki tunnesyömistä, harjoiteltiin vastapuhetta sisäiselle kriitikolle.

Viimeisen terapiavuoden loppupuolella, päätin ottaa avioeron. Tämä tietenkin pisti elämäni jälleen ylösalaisin, olinhan ollut tuon ihmisen kanssa 17 vuotta. Olisin ehdottomasti tarvinnut terapialle tuossa kohtaa jatkoa, mutta ilman kelan tukea ei ollut varaa jatkaa.

Itsetutkiskelu on jatkunut ja välillä jopa tuntunut, että olen onnistunut tekemään henkisestä kasvustakin suorituksen, ahmien selfhelp-kirjoja ja verkkokursseja. Kuvittelen kai, että olen rikkinäinen, jonka voi korjata. Jopa pakkomielle parantua - tulla jotenkin valmiiksi ja valaistuneeksi.

Aloitin 2019 kasvatus- ja ohjausalan opinnot. Aiheet, joita opinnoista käsiteltiin, nostivat jälleen omat lapsuuden ajan kaltoinkohtelukokemukset pintaan ja muutenkin koko opiskelutilanne aktivoi pahimmat tunnelukkoni (vaativuus, riittämättömyyden tunne) tappiin. Ei mennyt kauaa, kun kehoni alkoi taas oireilla. Sydämen tykytystä, särkyjä, sairastelukierteitä, univaikeuksia ja minä vaan piiskaan itseäni jatkamaan. UUVUIN TAAS! Miten voin olla niin hölmö, etten tajua kehoni viestejä ajoissa?! Viime vuoden loppu meni sairaslomalla ja hakeuduin avun piiriin.

 

Ilman kipua ei tapahdu kasvua, näin ainakin mun kohdalla. On tehnyt kipeää myös myöntää, että olen läheisriippuvainen, vaikka syyt siihen juontaa mun turvattomasta lapsuudesta. Mutta osaan jo kiittää kivusta. Se on pakottanut mut katsomaan sisäänpäin. Tutustumaan uudelleen sisäiseen lapseen, joka on odottanut kaikki nää vuodet, että näen sen vaillejäämisen ja annan nyt sitä turvaa ja rakkautta. Kerron, että se pikkuinen olisi ansainnut tulla kuulluksi ja nähdyksi, kannatelluksi ja hyväksytyksi kaikkine tunteineen. Ryhdyn itse turvalliseksi aikuiseksi sisäiselle lapselleni. Otan vastuun tunteistani ja tarpeistani. Harjoittelen itsemyötätuntoa ja lempeyttä. Opettelen sallimaan itselleni hyvää. Ja koitan hyväksyä sen, että tää on loppuelämän matka, ei suoritus tai kilpajuoksu.

Pysähtyä. Olla läsnä tässä hetkessä – kaikki on hyvin. Hengitä.

 

Kirjallisuutta, josta itse saanut oivalluksia:

Eevi Minkkinen; Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi

Tara Lange; Tikapuut rakkauteen

Kimmo Takanen; Tunne lukkosi sekä Päästä irti – vapaudu tunnelukoista

Susanna Jussila, Emmi Ohraniemi; Kotona kehossa

 

Lisäksi mun hyvin vointia on tukenut myös jooga, meditaatiot ja Rosen-terapia.

 

Todistus toivosta 

Ajattelin kertoa ystäväni pyynnöstä miten elin elämääni täydellisessä pimeydessä, ahdistuksessa ja tuskassa. Päihdemaailma ja kaikki mitä siihen kuuluu on tuota pimeyttä ja tuskaa tuottavaa. 

Omat kokemukseni tuosta maailmasta alkoivat jo 14v. ensimmäisillä känneillä ja kannabiskokeiluilla. Aika nopeasti n.16v kokeilin jo heroiinia polttamalla ja siitä ei kauaa mennyt kuin sitä jo piikitin. Armeija jonka sain käytyä juuri ja juuri, vähän katkaisi kovempaa käyttöäni, vaikka sielläkin ja lomilla käytin koko ajan. Kun pääsin armeijasta niin käyttö räjähti käsiin ja sitä myötä mukaan tuli rikokset. Ensimmäiset tuomiot joita tuli olivat heti törkeitä ja vakavia, esim. törkeä ryöstö ja törkeitä varkauksia. Muistan saaneeni ensimmäisen kovan(ehdottoman) tuomion jonka pituus oli 4,4v. Ensikertalaisena jouduin istumaan siitä puolet eli reilut 2 vuotta. 

Ensimmäisestä tuomiostani muistan sen että vapautumispäivä oli 1.1.1999 ja vartija tuli aamulla klo 7:00 ilmoittamaan että minun pitäisi pakata tavarat ja poistua. En ollut kiinnittänyt huomiota koko asiaan koska tuon vankilassa olo ajan olin käyttänyt päihteitä ja en vain tajunnut että tuomio on lusittu. Ensimmäinen vankilareissu ei siis ollut minulle millään tavalla opettavainen, vaan päinvastoin kokemus siitä miten helppoa se oli. 

Niin kuin arvata saattaa niin vankila ei siis minulle ollut niinkään hidaste eikä pelote. Senpä takia tekemäni rikokset vain kovenivat. En jaksa niitä sen enempää muistella, muita kuin viimeisintä jonka tapahtumat sijoittuvat ruotsiin. Tukholmassa vuonna 2011 sain tuomion törkeästä huumausainerikoksesta ja se oli 2v 8kk. Tuolloin minulla oli myös ruotsin kansalaisuus ja senpä takia jouduin puolet tuomiosta suorittamaan ruotsissa, ennen kuin anoin siirtoa suomeen jossa silloin vaimoni ja poikani asuivat. Muistan sen vankeusajan olleen erityisen vaikeaa, koska näin perhettäni vain kaksi kertaa ollessani ruotsissa vankilassa. Tuohon aikaan myös aloin olla valmis nöyrtymään. Olin täysin kyllästynyt päihteisiin ja koko elämäntapaan, sekä niihin kahleisiin joihin olin itseni ajanut. 

Itselläni ei kuitenkaan ollut motivaatiota kauheasti vain lopettaa ja olinkin yllättynyt että se lopettamisen motivaatio löytyi pojastani joka oli tuolloin 1v. Kun hän tuli ensimmäistä kertaa minua vankilaan tapaamaan, silloin mieleeni iski ajatus että mä en enää halua tätä. 

Taustalla myös se että isäni oli alkoholisti ja bentsokoukkuinen sekakäyttäjä, ja hänen isänsä niinikään alkoholisti. Ajattelin etten halua tätä samaa kierrettä opettaa omalle pojalleni. Katsoin poikaani joka oli viaton, niinkuin minäkin pienenä. Jouduin tahtomattani alistetuksi sille elämälle mihin kuului päihteet ja vankilat. Siksi se varmaan minusta olikin ihan ok kun jouduin vankilaan päihteidenkäytön ja niiden lieveilmiöiden takia. Tuota elämää oli kestänyt kaiken kaikkiaan n.24 vuotta kun halusin oikeasti lopettaa ja pyytää apua. 

Onnekseni sain apua heti kun olin itse valmis tekemään oman osuuteni. Se että sä pyydät apua on vasta eka askel, sen jälkeen alkaa se ns. jalkatyö joka tarkoittaa että sä otat vastuun toipumisesta, sitä ei voi tehdä kukaan sun puolesta. Toki rinnalla kulkijoitakin on ollut paljon ja ihmisiä jotka ovat välittäneet ja myös rukoilleet. Mutta minun piti tehdä se työ. Ja jos sä olet vuosia, kymmeniä vuosia käyttänyt, niin et voi olettaa että ongelma poistuu viikossa tai kahdessa, tai edes kuukaudessa tai kahdessa, tai edes vuodessa tai kahdessa. Se toki helpottuu, mutta elämäntapa, arvot ja se kaveripiiri PITÄÄ muuttua.

Tänä päivänä olen 3 pojan ylpeä isä ja teen töitä kodittomien päihde ja mielenterveysongelmaisten kanssa. Valmistuin viime syksynä lähihoitajaksi tuolle puolelle ja saan jakaa sitä asiaa, miten ei kannata elää, vaikka se voi välillä kivalta ja huolettomalta tuntuakin varsinkin nuorista. Johdan vaimoni kanssa myös pientä seurakuntaa työni ohella, jossa teemme myös päihde- ja nuorisotyötä Kristilliseltä pohjalta. Olen kokenut että Jumala on ollut todella armollinen minua kohtaan, ilman häntä tuskin olisin hengissä ja hän haluaa varmasti minua käyttää tällä alalla enemmänkin. 

Ironinen haave olisi mennä joskus vankilaan tekemään tätä työtä nuorten ensikertalaisten pariin. Ehkä se vielä onnistuu, jos Jumala suo.

  

                                    Ruoskasta voi luopua

 

Viuh, viuh, viuuuh!!!!! Ja taas ruoska jatkaa viuhumistaan. Ihan omaan selkään. Ja rankimmin juuri siihen… Armottomuus omaa itseään kohtaan on jäätävää. Enhän sitä edes tajua, se on niin tuttua, että se on ihan kuin osa omaa itseä.

Kanssaeläjää osaan lohduttaa ja kannustaa. ”No mitäs tosta, ei se haittaa.” ”Hienostihan se meni!” Muilta maailmassa eläjiltä voin hyväksyä epätäydellisyyksiä ja jopa virheitä, mutta annas olla kun arvioin omia suorituksiani, huoh!! Karmeaa puhetta se Minä-parka joutuu sietämään… ☹ Sata onnistumista, mutta kiitosta ei heru. Huono, surkea, toivoton minä!!

Se riittämättömyys. Omalle itselle. Loputon suo, ihan kuin ne päihteetkin, kun mikään ei riitä. Olen liian paljon tätä ja liian vähän sitä ja ja ja…Mistäkö juontaa juurensa?  Se voi olla lapsuuden turvattomuus, kannustamattomuus, muiden ihmisten pilviä hipovat vaatimukset, joita en koskaan saavuttanut koska koin ettei mikään riittänyt, vertailu sisaruksiin, pettymysten tuottamisen kokemus…Se voi olla kaikkea tätä, paljon muuta, tai ei mitään näistä.

Ei se niin tärkeää olekaan mikä sen loppujen lopuksi synnytti. Tärkeämpää on, ettei sen tarvitse aina ja ikuisesti olla niin!! Itsensä arvostamista voi harjoitella, itsensä voi oppia hyväksymään, itseään voi oppia rakastamaankin. 😊 Itselle voi alkaa riittää, huiii, se on ihan ihmeellistä ja super mahtavaa!!

Epämukavuusalueen laajennus, kokemukset ettei tapahdukaan mitään pahaa, vaikka puhun ihmisille. Kokemukset, ettei tapahdukaan mitään pahaa, vaikka sanon ”en tiedä”.  Vaikka pyydän tukea kaupassa tai kampaajalla käymiseen. Vaikka itken vertaistukiryhmässä. Vaikka soitan toverille ja jaan hänelle rehellisesti sen hetkisen tunnetilani. Vähitellen, pikkuhiljaa alan asettaa itseäni samanarvoiseksi muiden kanssa, en sinne maan matoseksi tai turhan ylpeyden kuorruttamalle korokkeelle.

Kirjoitin kiitollisuuslistan aamulla. Viisi asiaa mistä olen kiitollinen. Ketä voin kiittää siitä, että jääkaapissa on ruokaa, (lamppu sieltä kyllä on palanut…) kaikki raajani toimii, koirani on terve, minulla on lämmin, turvallinen koti, oikeita ystäviä elämässäni.  Ihan ne ovat omia ansioitani. Toki olen tarvinnut lukuisten ihmisten tukea, mutta itse olen sen mahdollisuuden niille antanut!

Jätän ruoskan tänään kotiin. Se saattaa sieltä kyllä hiipiä perässäni, mutta yritän ehtiä kääriä sen pehmeään, jos se alkaa lähettää viuhumishaluja. Kiitos puhtaasta aamusta. 😊

 

Kirjoittaja on Päijät-Hämeen Myllyhoitoklinikan päihdeterapeutti ja toipuva addikti.

 

AVOIMUUTTA JA YMMÄRRYSTÄ

Miten kuuluu/miten voit? Yksinkertainen kysymys, mutta aina ei yksinkertainen vastaus.  Tätä voi kysyä myös itseltään.

Mielenterveys-ja päihdeongelmat kulkevat käsi kädessä. Siksi blogissa käsitellään molempia asioita. Kaksoisdiagnoosi löytyy monelta.

Mielenterveysongelmia on monenlaisia; yleisimpinä masennus-ja ahdistushäiriöt josta ohessa kirjoitus. Muita diagnooseja, persoonallisuushäiriöt, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia, syömishäiriöt. On muitakin harvinaisempia diagnooseja, sekä sekamuotoisia ja määrittelemättömiä häiriöitä. Ja kuinka paljon jää diagnosoimatta? Mistä haluaisit kuulla tai kertoa? Kokemustarinat ovat äärimmäisen tärkeitä, joten kiitollisena otamme niitä vastaan. Mikä on auttanut sinua?

Osallistu blogiin, kirjoita crista.ervamaa@tatsi.org tai whatsup 040 0805008

 

Apua ja infoa; Mieli- Suomen mielenterveys ry, www.mieli.fi-  Kriisipuhelin 24/7, 09 2525 0111

Musta viitta

Olen sairastanut masennusta ja ahdistushäiriötä koko ikäni. Eka kerran sain diagnoosin 16v ja nyt lähestyn keski-ikää. Luulen että iso syy tähän löytyy repaleisesta lapsuudestani. Molemmat vanhempani olivat alkoholisteja, se on sitten eri tarina. Olen itsekin kokeillut päihteitä, mutta huomannut että ne vain pahentavat oloani.

Elämässä on ollut paljon hyviä aikoja, mutta masennus on aina välillä uusinut. Odotin jossain kohtaa että ”paranisin”, mutta nyt luulen että näillä mennään loppuun asti. Masennusta olen kuvaillut ”mustaksi viitaksi” joka laskeutuu päälleni. Sen alla on ulkona elämästä, joskus enemmän joskus vähemmän. Se on hyvin ahdistava paikka. Ahdistusta lisää häpeä, ettei vaan aina jaksa. Masentunut saattaa vajota itsesääliin joka sitten lisää masennuksen tunnetta.

Olen kokeillut erilaisia lääkkeitä, lähinnä mielialalääkkeitä, mutta minua on eniten auttanut keskusteluapu ja terapiat. Eka terapia nuorena ei vielä auttanut oikein oivaltamaan mistä oikein on kysymys ja mitä pystyn tekemään auttaakseni itseäni. Ikä ja kokemukset on tuonut lisää ymmärrystä ja viimeisin terapia tuntuu tuoneen ison avun. Olen hyväksynyt masennuksen,- tosin on päiviä että en, ja pyrin elämään sen kanssa. Suurin oivallus on etten jää yksin kotiin makaamaan. Täytyy pitää huolta itsestä. Täytyy pitää huolta unesta, syömisestä, liikunnasta ja siitä että osaa ottaa ilon pienistäkin asioista. Yksi tärkeä asia on rauhottuminen. Kun oma pää alkaa tuottamaan synkkiä ajatuksia tai väsymys vetää mielen matalaksi, pitäisi saada koko kroppa rauhalliseksi. Se on välillä vaikeaa. Itse olen kokeillut esim. joogaa ja hengitysharjoituksia. Rentoutusharjoitukset ovat olleet toimivia. Sekin kuullosti aluksi ihan höpinältä, kun sanottiin että puhu itsellesi kauniisti; minä pystyn, minä jaksan, ei ole mitään hätää. Toimii välillä ihan hyvin. Jollain se voi olla urheilu, jollakin musiikki, mistä itse saat nautintoa, tee sitä.

Joskus pitää elää päivä, tai vain hetki kerrallaan. Keskittyä hengittämiseen ja rauhoittua. Tämä ei ollut hirveän syvällinen kirjoitus, halusin avata keskustelua ja kertoa että mielenterveysjutut on tosi yleisiä, eikä niitä pidä hävetä!

Nykyään on paljon paikkoja mistä voi kysyä apua. Mun neuvo on, että älä jää yksin, se on pahinta. Puhuminen kenelle vaan auttaa, se on fakta. Toinen vinkki on, jaksa yrittää, aina uudestaankin. Se on tosi rankkaa, mutta ei oikein muutakaan vaihtoehtoa ole. Ihminen on vahvempi kuin uskookaan.

Mitä kokemuksia teillä on, mikä auttaa jaksamaan?