keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Kuinka oppia rakastamaan itseäni? osa 1


Näin jälkeenpäinkin muistan oikein hyvin kuinka päihdehistoriani alkoi.

Ajan tuoman etäisyyden päästä pystyn muistamaan ja näkemää selkeämmin kuinka päihteiden käyttöni alkoi muodostua addiktioksi.

Erotan selkeästi yksittäiset, silloin vielä hyvin viattomassa valossa näyttäytyvät tapahtumat ja tekijät, jotka muodostuisivat helvettini perustuksien kulmakiviksi ja tukipuiksi.

Vaikka huumeet ja alkoholi ovat vääristäneet, sirpaloineet ja sumentaneet joitakin muistoja jopa täysin kadoksiin, hyvin selkeästi pystyn vetämään punaista lankaa riippuvuuteni ja siihen vaikuttaneiden asioiden välille. Selkeämmin kuin koskaan.

 

Yhtä selkeästi muistan kivun.

Se oli kuin huutava ääni päässäni.

Kivun, joka ei sattunut minuun mutta tuotti minulle tuskaa, johon minä ja koko elämäni olisimme vielä tukehtumaisillamme. Se ei sattunut niin kuin lasinsirun päälle astuminen. Se ei sattunut niin kuin lyönnit tappelussa, tai niin kuin vatsakipu tai migreeni.

Minun tuskani syntyi tyhjyydestä.

Tunteesta etten kuulu mihinkään. Tunteesta etten kelpaa tai riitä, joka johtuu siitä, etten luontaisesti kykene tai tunne paloa kuin vain harvoihin asioihin, jonka vuoksi minulla ei ole arvoa tai minua ei haluta.

Tunteesta, etten ole tarpeeksi hyvä.

Tunteesta, etten ole tarpeeksi.

Tunteesta, etten ole.

 

Ja vaikka olisinkin, niin vain hatara ja haihtuvainen, juuri ja juuri olemassa oleva olento.

Ehkä minulla ei ollutkaan tarkoitusta.

Tai ehkä tarkoitukseni oli vain olla ja elää tässä elämälle irvailevassa haaleassa limbossa.

Naamion taakse piiloutuva ontto kuori. Haalistunut varjo.

Tuon kivun muistan pitemmältä ajalta kuin sen aiheuttamat lieveilmiöt.

Jo nuorena muistan miettineeni olenko oikeasti edes olemassa.

Miten elämä tuntui jo silloin kuin unelta, jonka virrassa vain ajelehdin mukana, kuin luontoon heitetty roska kevään sulattamissa pienissä puroissa.

Muistan miettineeni ja vertailleeni itseäni muihin, kun he kertoivat miten erityisesti rakastivat tai inhosivat jotakin asiaa ja miettineeni, miltä sellaisen tunteen kuuluisi tuntua.

Miten pystyä kiinnittymään johonkin niin paljon että se herättäisi minussakin voimakkaita, lähes itseohjautuvia ajatuksia ja tunteita, jotta voitaisiin puhua kutsumuksesta tai edes mielenkiinnosta esimerkiksi harrastetoimintaa, koulunkäyntiä, yhteiskuntaa, itsensä hyvinvointia tai oikeastaan ihan mitä tahansa kohtaan.

Asia ei suinkaan ollut niin etteikö minua olisi kiinnostanut mikään.

Minua kiinnostivat ihmiset ja eläimet ympärilläni, sekä heidän ajatuksensa, tunteensa ja hyvinvointinsa.

Minua kiinnosti mielikuvituksen maailman syöverien syvyydet ja niiden esiin tuominen aineelliseen maailmaan taiteen kautta. Minua kiinnostivat mm. luonto, aasialainen mystiikka ja kulttuuri, sekä musiikki, mutta kaikkeen tähän tuo outo etäisyys säilyi ja kiinnostukseni näyttäytyi minulle pintapuolisena ja sen kohteet valitsemalla valituilta.

 

Muistan ajatelleeni: ”Antaisin mitä tahansa, jos voisin edes hetken kokea sisälläni palon nousta ylös tästä.”

Tai: ”Kunpa mikään tuntuisi sen arvoiselta, että jaksaisin nähdä vaivaa sen eteen ja tavoitella sitä.”

En minä ollut tunteeton. Halusin, mutta en vain tuntenut niin.

En minä ihan nuorena kokenut varsinaista maailmantuskaa tai nähnyt elämääni universumin mittakaavassa niin merkityksettömänä tekijänä, että millään ei olisi mitään väliä. Minä todella tahdoin että sisälläni kokisin selkeästi jollakin olevan väliä minulle.

 

Ajan kuluessa tuo tunne pysyi.

Se vaihteli muotoaan ahdistukseen ajavasta tiedostettavan voimakkaasta säteilystään aina niihin aamuihin, kun vain katsot ulos ikkunasta ja näät ettei ole säätilaa, ei ole kylmä tai kuuma ja kaikki olemassaolon tasot inhorealistisen banaalisti _vain ovat_.

Motivaationi ehtyminen (tottakai?) huomattiin perheessäni, joka toi mukanaan paljon minuun kohdistuvaa patistamista, painetta ja negatiivista suhtautumista. Minut nähtiin vain laiskana ja piittaamattomana, eikä sitä, miten sydämessäni tahdoin asioiden olevan toisin, nähty tai ymmärretty lainkaan.

 

Pikkuhiljaa aloin syyttää itseäni. Syytin itseäni siitä, että tuotin vanhemmilleni pettymyksen tunteen.

Syytin itseäni siitä, etten tiennyt mitä minun pitäisi tehdä jotta pystyisin kokemaan tarttumapinnan asioihin.

Lopulta aloin tuntea, ettei minun olemassaolollani ollut varsinaisesti mitään väliä tai merkitystä.

Ettei minun ollut mitenkään tarpeellista olla olemassa yhtään minkään näkökulmasta.

En kuitenkaan halunnut tappaa itseäni, sillä vaikka kuinka kylmettyneeksi keräksi käperryin, sydämessäni löysi aina pieni kipinä tarpeeksi happea elääkseen. En halunnut myöskään tuottaa surua läheisilleni, vaikka ajattelin, että nopeammin he pääsisivät yli ja kokisivat vähemmän tuskaa minun kuolemastani, kuin siitä että (tod.näk.) noin 80 vuotta tulisin vain räpistelemään kuin koskeen pudonnut pikkulintu.

Olin loukussa.

 

Jossain vaiheessa koin turtuvani tuohon tunteeseen. Sitten luulin sen väistyneen.

Myöhemmin tajusin että olin vain onnistunut pakoilemaan sitä päihteiden avulla.

Tuo pakeneminen oli perustunut valheeseen itselleni ja nyt kun olin jäänyt siitä itselleni kiinni, sama temppu ei onnistuisi enää. Sitä en kuitenkaan tajunnut.

Vaikka kuinka paljon käytin, oli jokainen hetki tuota hippaleikkiä maailman julmimman velipuolen kanssa.

Tuon äänen, joka ei vaijennut kuin hetkeksi, silloinkin vain odottaakseen milloin olen liian heikoilla taistelemaan vastaan sitäkään vähää mitä ennen. Mikään päihde ei tuonut enää helpotusta kuin vain naurettavan pieneksi hetkeksi, lakastuen sitten vielä irvokkaammin kuin aijemmin, mutta en voinut elää ilman ajatusta edes tuosta pienestä hetkestä, kun vihdoin kuulisin omia ajatuksiani.

Vaikka kuinka sekavassa tilassa olin, aina selkeästi takaraivossani kuulin tuon äänen muistuttamassa asioiden rumasta ja inhottavasta todellisuudesta.

Kun se hiljeni ja jäin ajatusteni kanssa, saatoin hetken pystyä syventymään musiikin tekemiseen tai kirjoittamiseen. Kunnes niiden tekemisessä tapahtuvan pohdiskelun kautta mielessäni aukesi ovi ja tuo ääni astui siitä agressiivisesti sisään huutaen: ”Vihaan itseäni. Merkityksetön olento. Elämän ja olemassaolon irvikuva. Vihaan itseäni, koska ymmärrän sentään sen verran, että edes niin minun kannattaa ajatella ja tuntea.”

Ajan myötä en edes huomannut enää päihteiden vaikutusta, ellen ottanut lähes ylilyöviä kerta-annoksia alati lyhenevin aikavälein. En saanut enää edes tuota pientä hetkeä rauhaa, mutta olin jo niin lamaantunut ja väsynyt päivittäisestä, tunnista tuntiin etenevästä taistelustani, etten kyennyt näkemään asioiden suuntaa vaan käytin enemmän ja enemmän, pakkomielteisemmin ja yhä vain epätoivoisemmin.

Olin koukussa.


-Runoilijasirkka

 

Jatkuu…


 

torstai 11. maaliskuuta 2021

KAKSOISDIAGNOOSI

”Psykiatristen häiriöiden myötä kehittyneitä päihdeongelmia ja päihteiden käytön seurauksena ilmeneviä mielenterveysongelmia tulee hoitaa yhdenaikaisesti ja mieluiten saman hoitotahon toimesta.

On oikeastaan mahdotonta puhua päihteiden väärinkäytöstä ilman keskustelun kääntymistä mielenterveyden ongelmiin, häiriöihin tai sairauksiin. Tämä koskee erityisesti vaikeampia päihdeongelmia. Usein ajatellaan, että mielenterveyden häiriöt esiintyvät ennen päihdehäiriötä. Usein näin onkin.

Riippuvuus voi kehittyä, kun opitaan, että päihteistä saa helpotusta psyykkisiin oireisiin. Päihdeongelmaisen psyykkiset oireet, kuten masennus, ahdistus ja unettomuus, eivät aina selity päihteillä. Mielenterveyden häiriön hyvä hoitotulos ei aina riita ratkaisemaan päihdeongelmaa.

Alkoholinkäytön taustalla olevan psykiatrisen sairauden (lääke-) hoito on kuitenkin usein edellytys alkoholinliikakäytön hoidolle.”


Sain kaksisuuntainen mielialahäiriö- diagnoosin vähän päälle 20-vuotiaana. Olin tehnyt 3-vuorotyötä,treenannut ja nauttinut kesästä terasseilla ystävien kanssa. Kesää varjostivat äänet päässä, vainoharhaisuus, lennokkuus ja jatkuva unettomuus. Kesän lopussa päädyin suljetulle osastolle psykoosissa pakkohoitoon. Olin monta kuukautta hoidossa ja minulle etsittiin oikeaa lääkehoitoa. Häpeä tekemisistä ja sanomisista oli todella valtava. Mietin jo muuttoa pois kotikaupungistani, koska en halunnut kohdata niitä kulmia missä harhoissani olin kulkenut. Kotiuduin kuitenkin liki neljän kuukauden jälkeen samaan kaupunkiin.

Kotiin päästyäni sain karvaasti huomata ystävieni todellisen luonteen. Minusta oli tehty yleinen vitsi kaikkien sekoilujeni takia. Illanistujaisissa juoruiltiin sanomisistani ja teoistani. Tunsin syvää yksinäisyyttä. Olin saanut sairaalassa loppuelämän diagnoosin, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja oli vaikea hyväksyä sitä. Löysin kuitenkin lääkkeen häpeään ja tuskaan: Alkoholi.

Alkoholin käyttö alkoi kasvamaan voimakkaasti. Hypomanioissa juhlin viimeistä päivää, tuhlasin rahat ja olin voittamaton. Masennuskausina alkoholi helpotti ahdistuneisuutta ja sai hakemaan hyvää nousufiilistä. Vuodet kuluivat ja bailaaminen jatkui. Ahdistukset kasvoivat ja juomamäärät nousivat. Rahankäyttö oli hallitsematonta ja velkaa kertyi pikavippien muodossa tuhansia euroja. 2018 oli käänteentekevä, juominen oli pahentunut ja putket pidentyneet. Erään viikon reissun jälkeen havahduin siihen että kaikki rahat oli bailattu. Ei ollut rahaa maksaa vuokraa tai ostaa ruokaa. Silloin päätin että nyt riittää. Hakeuduin päivystykseen ja sieltä pääsin katkolle. Sillä tiellä olen edelleen, raittiina.

Ensimmäiset kaksi vuotta raittiina olivat vauhdikkaita. Mietin miksi edelleen tunnen kovaa ahdistuneisuutta ja kierrokset päässäni nousevat todella korkeaksi. Eräänä iltana oloni kävi sietämättömäksi, itkin hysteerisenä ja huusin mielessäni että enää en jaksa! Hakeuduin päivystykseen. Siellä kaksi sairaanhoitajaa otti minut vastaan, kuunteli tuskani ja totesi että kyllä nyt taas mennään hypomanioissa. Siirryin lääkärin lähetteellä psykiatrian osastolle. Osastolla ollessa mietin että miten tämä nyt taas on mahdollista. Olen lopettanut juomisen ja yrittänyt elää tasapainoista elämää. Selvisi kuitenkin että lääkehoito ei ollut kunnossa. Vaati kaksi jaksoa että lääkitykseni saatiin kohdalleen.

Tänä päivänä saan elää tasapainoista elämää raittiina, mielenterveysongelmat on saatu hoitotasapainoon ja olen sitoutunut huolehtimaan itsestäni. Meditoin, kuuntelen rauhallista musiikkia ja hoidan päihdeongelmaani vertaistukiryhmissä. Se minkä olen oppinut että mielenterveysongelmat ja päihdeongelma on yhteinäinen kokonaisuus ja vaikuttavat toisiinsa. Vain hoitamalla molempia, pysyn kunnossa. 

Haluan vielä toivottaa kaikille tsemppiä korona-aikaan, yhdessä pystymme ja pysymme terveenä.

 

perjantai 5. maaliskuuta 2021

 

Se on kevät

ja vähän koronaväsymystä.

Ollaan eletty korona-aikaa jo vuosi, emmekä tiedä koska tämä päättyy. Toiset jaksavat ja kestävät paremmin kuin toiset näitä poikkeusoloja. Vuodenvaihteessa eli toivo rokotteen tuomasta helpotuksesta, nyt sekin on pitkittynyt. Korona-aika on lisännyt joillakin merkittävästi yksinäisyyttä, turhautumista ja pelkoa. Tässä muutama ajatus ja vinkki meille kaikille, että jaksamme. Jaksuhaleja näin virtuaalisesti!

Pysähdy ja anna tilaa ajatuksille. Moni on vihdoinkin pysähtynyt itsensä äärelle. Ei tarvitse lähteä mihinkään, saa vain olla.  Jooga ja meditointi on tullut valtavirrankin harrastukseksi. Tee sitä mitä et ole ehtinyt tekemään. Musiikki, leffat, kirjat, nyt on aikaa niille. Kutominen on lisääntynyt räjähdysmäisesti, monissa kaupoissa langat ovat loppu. Moni joka on vieraantunut luonnosta, on nyt löytänyt takaisin metsään, tai avantoon. Nyt on aikaa opetella joku uusi juttu. Mikä se sulla on?

Pidä yhteyttä muihin. Näe ystäviä ja läheisiä vaikka kävelylenkillä. Soita ja varsinkin videopuhelu on ihana kun näet toisen. Postia varmaan ilahduttaa kun ihmiset ovat alkaneet lähettää kirjeitä ja kortteja. Muista ja ilahduta jotain yksinäistä pitkästä aikaa.

Huolehdi terveistä rutiineista. Ruoka, uni ja liikunta. Mutta jos rutiinit kyllästyttää, vaihda niitä! Opi uusi resepti, opi uusi liikuntamuoto. Uusi hyvä rutiini voi olla vaikka aamutanssit keittiössä tai iltapuhelu jollekin jonka kanssa saat nauraa.

Ole lempeä itselle ja muille. Tämä on tärkeä. Moni osaa olla empaattinen muita kohtaan, mutta itseään ruoskitaan ilman myötätuntoa. Pysähdy, just sä olet ainutlaatuinen! Kukaan meistä ei ole täydellinen ja jokainen tekee virheitä. Älä mieti liikaa tulevaisuutta, tämä hetki on tärkeä.

 Ota irtiotto uutisista ja somesta, ainakin koronan suhteen. Kaikkea ei tarvitse eikä pidäkään lukea/katsoa. Osa lietsoo somessa asiaa, osa levittää jopa väärää tietoa. Älä itse lähde esim. tuomitsemaan ketään, meillä voi olla kohta koronaleima/häpeä sairastuneilla.

Pyydä apua jos tarvitset sitä. Älä jää tunne-elämän syövereihin. Puhu ensin läheisille, jos se ei riitä ota yhteyttä ammattilaisiin.

Esim. Mieli.fi ja kriisipuhelimen numero 09 2525 0111 – 24/7

Moi, olen Pasi 40 v.-kokemusasiantuntija  Olen aloittanut ensimmäiset päihdekokeilut kahdeksanvuotiaana imppaamalla, ekat kännit 10 vuotia...