Kuinka oppia rakastamaan itseäni? osa 1
Näin jälkeenpäinkin muistan oikein hyvin kuinka päihdehistoriani alkoi.
Ajan tuoman etäisyyden päästä pystyn muistamaan ja näkemää selkeämmin kuinka päihteiden käyttöni alkoi muodostua addiktioksi.
Erotan selkeästi yksittäiset, silloin vielä hyvin viattomassa valossa näyttäytyvät tapahtumat ja tekijät, jotka muodostuisivat helvettini perustuksien kulmakiviksi ja tukipuiksi.
Vaikka huumeet ja alkoholi ovat vääristäneet, sirpaloineet ja sumentaneet joitakin muistoja jopa täysin kadoksiin, hyvin selkeästi pystyn vetämään punaista lankaa riippuvuuteni ja siihen vaikuttaneiden asioiden välille. Selkeämmin kuin koskaan.
Yhtä selkeästi muistan kivun.
Se oli kuin huutava ääni päässäni.
Kivun, joka ei sattunut minuun mutta tuotti minulle tuskaa, johon minä ja koko elämäni olisimme vielä tukehtumaisillamme. Se ei sattunut niin kuin lasinsirun päälle astuminen. Se ei sattunut niin kuin lyönnit tappelussa, tai niin kuin vatsakipu tai migreeni.
Minun tuskani syntyi tyhjyydestä.
Tunteesta etten kuulu mihinkään. Tunteesta etten kelpaa tai riitä, joka johtuu siitä, etten luontaisesti kykene tai tunne paloa kuin vain harvoihin asioihin, jonka vuoksi minulla ei ole arvoa tai minua ei haluta.
Tunteesta, etten ole tarpeeksi hyvä.
Tunteesta, etten ole tarpeeksi.
Tunteesta, etten ole.
Ja vaikka olisinkin, niin vain hatara ja haihtuvainen, juuri ja juuri olemassa oleva olento.
Ehkä minulla ei ollutkaan tarkoitusta.
Tai ehkä tarkoitukseni oli vain olla ja elää tässä elämälle irvailevassa haaleassa limbossa.
Naamion taakse piiloutuva ontto kuori. Haalistunut varjo.
Tuon kivun muistan pitemmältä ajalta kuin sen aiheuttamat lieveilmiöt.
Jo nuorena muistan miettineeni olenko oikeasti edes olemassa.
Miten elämä tuntui jo silloin kuin unelta, jonka virrassa vain ajelehdin mukana, kuin luontoon heitetty roska kevään sulattamissa pienissä puroissa.
Muistan miettineeni ja vertailleeni itseäni muihin, kun he kertoivat miten erityisesti rakastivat tai inhosivat jotakin asiaa ja miettineeni, miltä sellaisen tunteen kuuluisi tuntua.
Miten pystyä kiinnittymään johonkin niin paljon että se herättäisi minussakin voimakkaita, lähes itseohjautuvia ajatuksia ja tunteita, jotta voitaisiin puhua kutsumuksesta tai edes mielenkiinnosta esimerkiksi harrastetoimintaa, koulunkäyntiä, yhteiskuntaa, itsensä hyvinvointia tai oikeastaan ihan mitä tahansa kohtaan.
Asia ei suinkaan ollut niin etteikö minua olisi kiinnostanut mikään.
Minua kiinnostivat ihmiset ja eläimet ympärilläni, sekä heidän ajatuksensa, tunteensa ja hyvinvointinsa.
Minua kiinnosti mielikuvituksen maailman syöverien syvyydet ja niiden esiin tuominen aineelliseen maailmaan taiteen kautta. Minua kiinnostivat mm. luonto, aasialainen mystiikka ja kulttuuri, sekä musiikki, mutta kaikkeen tähän tuo outo etäisyys säilyi ja kiinnostukseni näyttäytyi minulle pintapuolisena ja sen kohteet valitsemalla valituilta.
Muistan ajatelleeni: ”Antaisin mitä tahansa, jos voisin edes hetken kokea sisälläni palon nousta ylös tästä.”
Tai: ”Kunpa mikään tuntuisi sen arvoiselta, että jaksaisin nähdä vaivaa sen eteen ja tavoitella sitä.”
En minä ollut tunteeton. Halusin, mutta en vain tuntenut niin.
En minä ihan nuorena kokenut varsinaista maailmantuskaa tai nähnyt elämääni universumin mittakaavassa niin merkityksettömänä tekijänä, että millään ei olisi mitään väliä. Minä todella tahdoin että sisälläni kokisin selkeästi jollakin olevan väliä minulle.
Ajan kuluessa tuo tunne pysyi.
Se vaihteli muotoaan ahdistukseen ajavasta tiedostettavan voimakkaasta säteilystään aina niihin aamuihin, kun vain katsot ulos ikkunasta ja näät ettei ole säätilaa, ei ole kylmä tai kuuma ja kaikki olemassaolon tasot inhorealistisen banaalisti _vain ovat_.
Motivaationi ehtyminen (tottakai?) huomattiin perheessäni, joka toi mukanaan paljon minuun kohdistuvaa patistamista, painetta ja negatiivista suhtautumista. Minut nähtiin vain laiskana ja piittaamattomana, eikä sitä, miten sydämessäni tahdoin asioiden olevan toisin, nähty tai ymmärretty lainkaan.
Pikkuhiljaa aloin syyttää itseäni. Syytin itseäni siitä, että tuotin vanhemmilleni pettymyksen tunteen.
Syytin itseäni siitä, etten tiennyt mitä minun pitäisi tehdä jotta pystyisin kokemaan tarttumapinnan asioihin.
Lopulta aloin tuntea, ettei minun olemassaolollani ollut varsinaisesti mitään väliä tai merkitystä.
Ettei minun ollut mitenkään tarpeellista olla olemassa yhtään minkään näkökulmasta.
En kuitenkaan halunnut tappaa itseäni, sillä vaikka kuinka kylmettyneeksi keräksi käperryin, sydämessäni löysi aina pieni kipinä tarpeeksi happea elääkseen. En halunnut myöskään tuottaa surua läheisilleni, vaikka ajattelin, että nopeammin he pääsisivät yli ja kokisivat vähemmän tuskaa minun kuolemastani, kuin siitä että (tod.näk.) noin 80 vuotta tulisin vain räpistelemään kuin koskeen pudonnut pikkulintu.
Olin loukussa.
Jossain vaiheessa koin turtuvani tuohon tunteeseen. Sitten luulin sen väistyneen.
Myöhemmin tajusin että olin vain onnistunut pakoilemaan sitä päihteiden avulla.
Tuo pakeneminen oli perustunut valheeseen itselleni ja nyt kun olin jäänyt siitä itselleni kiinni, sama temppu ei onnistuisi enää. Sitä en kuitenkaan tajunnut.
Vaikka kuinka paljon käytin, oli jokainen hetki tuota hippaleikkiä maailman julmimman velipuolen kanssa.
Tuon äänen, joka ei vaijennut kuin hetkeksi, silloinkin vain odottaakseen milloin olen liian heikoilla taistelemaan vastaan sitäkään vähää mitä ennen. Mikään päihde ei tuonut enää helpotusta kuin vain naurettavan pieneksi hetkeksi, lakastuen sitten vielä irvokkaammin kuin aijemmin, mutta en voinut elää ilman ajatusta edes tuosta pienestä hetkestä, kun vihdoin kuulisin omia ajatuksiani.
Vaikka kuinka sekavassa tilassa olin, aina selkeästi takaraivossani kuulin tuon äänen muistuttamassa asioiden rumasta ja inhottavasta todellisuudesta.
Kun se hiljeni ja jäin ajatusteni kanssa, saatoin hetken pystyä syventymään musiikin tekemiseen tai kirjoittamiseen. Kunnes niiden tekemisessä tapahtuvan pohdiskelun kautta mielessäni aukesi ovi ja tuo ääni astui siitä agressiivisesti sisään huutaen: ”Vihaan itseäni. Merkityksetön olento. Elämän ja olemassaolon irvikuva. Vihaan itseäni, koska ymmärrän sentään sen verran, että edes niin minun kannattaa ajatella ja tuntea.”
Ajan myötä en edes huomannut enää päihteiden vaikutusta, ellen ottanut lähes ylilyöviä kerta-annoksia alati lyhenevin aikavälein. En saanut enää edes tuota pientä hetkeä rauhaa, mutta olin jo niin lamaantunut ja väsynyt päivittäisestä, tunnista tuntiin etenevästä taistelustani, etten kyennyt näkemään asioiden suuntaa vaan käytin enemmän ja enemmän, pakkomielteisemmin ja yhä vain epätoivoisemmin.
Olin koukussa.
-Runoilijasirkka
Jatkuu…
