Tämä aihe on
vähän tabu. Siksi siitä kirjoitankin.
Meitä
peliriippuvaisia on paljon enemmän kuin tilastoissa lukee. On äitejä, isiä,
ystäviä ja naapureita, joiden lottovoiton tavoittelu on lähtenyt käsistä.
Sellainen asia on todella vaikea tunnustaa, että elämä ei olekaan enää ihan
hallinnassa. Pitää pitäisi myöntää olemassa RIIPPUVAINEN. Pelkkä sanakin on
pelottava.
Ja sitten on niitä, jotka eivät edes pelaa,
mutta kävelevät muiden mainitsemieni”” elefanttien” kanssa päivät pitkät
hiljaa. Nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus käydä terapiassa.
Syödä pilleri univaikeuksiin tai saada lääkäriltä diagnoosi työuupumus. Vaikka
eihän niistä puhuta avoimesti. Se on jotain henkilökohtaista ja salaista.
Vaikenemme vaikeista asioista, että ei näytetä heikolta muiden silmissä. Mutta
miksi näistä asioista ei voisi puhua? Miksi on aina niin helvetin vaikea pyytää
apua, kun on hätä? Voidaanko vaan yhdessä moukaroida ne meidän kulissit alas?
Lakataanko häpeästä sitä, että tää maailma saa välillä mielen menemään ihan
vinksin vonksin? Ollaan aitoja, mokataan, yritetään uudestaan, uskotaan
itseemme, uskotaan toisiimme, puhutaan asioista ja kuunnellaan. Ei jäädä yksin!
Jos sä et uskalla elää sun elämää, niin kuka sitä sitten elää?
Keräsin
roppakaupalla rohkeutta, jotta uskallan julkaista tämän tekstin ja kertoa rehellisesti
sen faktan, että peliriippuvuus on ollut osa mun elämää jo yli 9 vuotta.
Nettikasinot on tulleet tutuiksi ja sinne on palanut niin paljon rahaa, että
sillä saisi omakotitalon, veneen ja varmaan postimyyntivaimonkin. Esikoispojan
kuolema jätti valtavat jäljet ja tyhjän aukon, jonka pelaaminen täytti. En osaa
varmaksi sanoa, mihin jäin alun perin koukkuun. Oliko se dopamiiniryöppy ensimmäisestä
voitosta vai johonkin toiseen maailmaan uppoutuminen? Joka tapauksessa
sisälläni syntyi peluri joka on pitänyt minua tiukasti kädestä jo pitkään.
Peluri on pyytänyt vuosien aikana muitakin tovereitaan ”hauskalle matkalle”
mukaan. Täydellinen talousahdinko, valehtelu, yksinäisyys, ahdistus ja vaikea
masennus liittyivät vuosien saatossa remmiin. Ei niin lystikkäitä
matkaseuralaisia. Varsinkin kun niiden myötä tienposkeen jätettiin kyydistä
moraali, omantunnon arvo, usko ja lopulta myös halu elää. Näiden ”pienten
elefanttien” kanssa tämä aurinkoinen tai valon on ollut kyllä aika bumby ride.
Olen aiheuttanut riippuvuuteni kanssa paljon tuhoa ja pahaa mieltä. Menetin
monta ystävää, jopa sen parhaimman. Ne teot kulkevat helvetin raskaassa repussa
mukanani läpi elämän ja vaikka se reppu painaa mun hartiat välillä kasaan, koen
sen olevan täydellinen muistutus siitä, miten olen sairas enkä halua olla sitä
enää. Pimeällä voimillani minä kuitenkin ostin tuon repun selkääni, kasa sen
apujoukot tuekseni ja aloitin rohkeana uuden matkani kohti valoisampaa
tulevaisuutta.
Askel kerrallaan.
” En
valinnut tätä, en halunnut tätä, mutta mä saan itse valita miten elän tämän
kanssa”
-Elle-