Tämä aihe on vähän tabu. Siksi siitä kirjoitankin.

Meitä peliriippuvaisia on paljon enemmän kuin tilastoissa lukee. On äitejä, isiä, ystäviä ja naapureita, joiden lottovoiton tavoittelu on lähtenyt käsistä. Sellainen asia on todella vaikea tunnustaa, että elämä ei olekaan enää ihan hallinnassa. Pitää pitäisi myöntää olemassa RIIPPUVAINEN. Pelkkä sanakin on pelottava.

 Ja sitten on niitä, jotka eivät edes pelaa, mutta kävelevät muiden mainitsemieni”” elefanttien” kanssa päivät pitkät hiljaa. Nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus käydä terapiassa. Syödä pilleri univaikeuksiin tai saada lääkäriltä diagnoosi työuupumus. Vaikka eihän niistä puhuta avoimesti. Se on jotain henkilökohtaista ja salaista. Vaikenemme vaikeista asioista, että ei näytetä heikolta muiden silmissä. Mutta miksi näistä asioista ei voisi puhua? Miksi on aina niin helvetin vaikea pyytää apua, kun on hätä? Voidaanko vaan yhdessä moukaroida ne meidän kulissit alas? Lakataanko häpeästä sitä, että tää maailma saa välillä mielen menemään ihan vinksin vonksin? Ollaan aitoja, mokataan, yritetään uudestaan, uskotaan itseemme, uskotaan toisiimme, puhutaan asioista ja kuunnellaan. Ei jäädä yksin! Jos sä et uskalla elää sun elämää, niin kuka sitä sitten elää?

Keräsin roppakaupalla rohkeutta, jotta uskallan julkaista tämän tekstin ja kertoa rehellisesti sen faktan, että peliriippuvuus on ollut osa mun elämää jo yli 9 vuotta. Nettikasinot on tulleet tutuiksi ja sinne on palanut niin paljon rahaa, että sillä saisi omakotitalon, veneen ja varmaan postimyyntivaimonkin. Esikoispojan kuolema jätti valtavat jäljet ja tyhjän aukon, jonka pelaaminen täytti. En osaa varmaksi sanoa, mihin jäin alun perin koukkuun. Oliko se dopamiiniryöppy ensimmäisestä voitosta vai johonkin toiseen maailmaan uppoutuminen? Joka tapauksessa sisälläni syntyi peluri joka on pitänyt minua tiukasti kädestä jo pitkään. Peluri on pyytänyt vuosien aikana muitakin tovereitaan ”hauskalle matkalle” mukaan. Täydellinen talousahdinko, valehtelu, yksinäisyys, ahdistus ja vaikea masennus liittyivät vuosien saatossa remmiin. Ei niin lystikkäitä matkaseuralaisia. Varsinkin kun niiden myötä tienposkeen jätettiin kyydistä moraali, omantunnon arvo, usko ja lopulta myös halu elää. Näiden ”pienten elefanttien” kanssa tämä aurinkoinen tai valon on ollut kyllä aika bumby ride. Olen aiheuttanut riippuvuuteni kanssa paljon tuhoa ja pahaa mieltä. Menetin monta ystävää, jopa sen parhaimman. Ne teot kulkevat helvetin raskaassa repussa mukanani läpi elämän ja vaikka se reppu painaa mun hartiat välillä kasaan, koen sen olevan täydellinen muistutus siitä, miten olen sairas enkä halua olla sitä enää. Pimeällä voimillani minä kuitenkin ostin tuon repun selkääni, kasa sen apujoukot tuekseni ja aloitin rohkeana uuden matkani kohti valoisampaa tulevaisuutta.

 Askel kerrallaan.

” En valinnut tätä, en halunnut tätä, mutta mä saan itse valita miten elän tämän kanssa”

-Elle-