keskiviikko 24. helmikuuta 2021


 

Kasvutarina

Lasinen lapsuus - sinne mun masennuksen juuret juontaa. Ensimmäiset seitsemän vuotta lapsi imee itseensä ympäristöstä uskomuksia ja keksii selviytymiskeinoja, jotka juurtuu tiukkaan alitajuntaan.

Mä sain välillä syliä, välillä remmiä. Kuulet kun isä vetää kännissä äitiä turpaan. Et saa kiukutella, pitää olla kiltti, kohtelias ja hyväkäytöksinen. Sitä oppii painamaan alas tunteet – tunteet, joita pitäisi saada turvallisessa ilmapiirissä ilmaista ja harjoitella säätelemään. Ne jää sinne kehoon odottamaan hetkeä jolloin olet valmis päästämään ne ulos.

Mä pärjäilin ihan ookoo tonne 25-vuotiaaks asti, kun pidin itseni kiireisenä. Koitin parantaa puolisoa alkoholin kynsistä, töissä annoin itsestäni 150%, huolehdin lapsien tarpeet jne. Kaikki muut paitsi omat tarpeet. Suoritin elämää.

Sitten vuoden 2009 syksyllä keho sanoi, että nyt riittää. Olin tosi väsynyt ja mieli musta. Aloin googletella masennusta, silloin se oli aikamoisen häpeästigman kuorruttama asia. Löysi netistä testin ja sain tulokseksi keskivaikea masennus. Hakeuduin työterveyteen, jossa lääkärin saatesanoilla ” tässä elämässä kun tulee näitä vastoinkäymisiä, joista pitäisi vain oppia selviytymään”, aloitin lääkityksen häveten sitä, miten kelvoton olinkaan, kun en jaksanut enää selviytyä. Pari kuukautta saikkua ja takaisin töihin. Eihän sitä nyt saa luovuttaa, vaan hampaat irvessä eteenpäin. Aloitin tuolloin käynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla. Keskusteluista hänen kanssaan oli mulle suuri apu. Tutustuin tuolloin myös Hidasta elämää-sivustoon, jossa kirjoitettiin ihmisyydestä ja mielen toiminnasta. Sivusto on kulkenut nämä vuodet mun virtuaalisena olkapäänä.

 

Vuodet meni eteenpäin. Avioliitto oli vuoristorataa, töissä suorittaminen ja hyväksynnän haku jatkui. Riittämättömyyden tunne ei hellittänyt. Välillä lopetin lääkkeet ja käynnit sairaanhoitajan luona ja ajattelin että nyt olen parantunut. Keho alkoi kuitenkin oireilla voimakkaammin paniikkikohtauksilla sekä ahdistuneisuudella ja palasin sinne aina vain uudestaan. Muistan kysyneeni hoitajalta, että mikä mussa on vikana, kun masennun aina uudelleen ja uudelleen?! Silloin hän sanoi, että voisin hyötyä psykoterapiasta.

Aloitin kognitiivisen kuntoutuspsykoterapian 2015. Kaikki se hengittely, meditatiiviset harjoitukset ja ajatusten tarkkailu tuntui pitkään tosi vieraalta. Tarkasteltiin tunnelukkoja, niiden syntyä ja miten niitä saisi avattua. Purettiin auki tunnesyömistä, harjoiteltiin vastapuhetta sisäiselle kriitikolle.

Viimeisen terapiavuoden loppupuolella, päätin ottaa avioeron. Tämä tietenkin pisti elämäni jälleen ylösalaisin, olinhan ollut tuon ihmisen kanssa 17 vuotta. Olisin ehdottomasti tarvinnut terapialle tuossa kohtaa jatkoa, mutta ilman kelan tukea ei ollut varaa jatkaa.

Itsetutkiskelu on jatkunut ja välillä jopa tuntunut, että olen onnistunut tekemään henkisestä kasvustakin suorituksen, ahmien selfhelp-kirjoja ja verkkokursseja. Kuvittelen kai, että olen rikkinäinen, jonka voi korjata. Jopa pakkomielle parantua - tulla jotenkin valmiiksi ja valaistuneeksi.

Aloitin 2019 kasvatus- ja ohjausalan opinnot. Aiheet, joita opinnoista käsiteltiin, nostivat jälleen omat lapsuuden ajan kaltoinkohtelukokemukset pintaan ja muutenkin koko opiskelutilanne aktivoi pahimmat tunnelukkoni (vaativuus, riittämättömyyden tunne) tappiin. Ei mennyt kauaa, kun kehoni alkoi taas oireilla. Sydämen tykytystä, särkyjä, sairastelukierteitä, univaikeuksia ja minä vaan piiskaan itseäni jatkamaan. UUVUIN TAAS! Miten voin olla niin hölmö, etten tajua kehoni viestejä ajoissa?! Viime vuoden loppu meni sairaslomalla ja hakeuduin avun piiriin.

 

Ilman kipua ei tapahdu kasvua, näin ainakin mun kohdalla. On tehnyt kipeää myös myöntää, että olen läheisriippuvainen, vaikka syyt siihen juontaa mun turvattomasta lapsuudesta. Mutta osaan jo kiittää kivusta. Se on pakottanut mut katsomaan sisäänpäin. Tutustumaan uudelleen sisäiseen lapseen, joka on odottanut kaikki nää vuodet, että näen sen vaillejäämisen ja annan nyt sitä turvaa ja rakkautta. Kerron, että se pikkuinen olisi ansainnut tulla kuulluksi ja nähdyksi, kannatelluksi ja hyväksytyksi kaikkine tunteineen. Ryhdyn itse turvalliseksi aikuiseksi sisäiselle lapselleni. Otan vastuun tunteistani ja tarpeistani. Harjoittelen itsemyötätuntoa ja lempeyttä. Opettelen sallimaan itselleni hyvää. Ja koitan hyväksyä sen, että tää on loppuelämän matka, ei suoritus tai kilpajuoksu.

Pysähtyä. Olla läsnä tässä hetkessä – kaikki on hyvin. Hengitä.

 

Kirjallisuutta, josta itse saanut oivalluksia:

Eevi Minkkinen; Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi

Tara Lange; Tikapuut rakkauteen

Kimmo Takanen; Tunne lukkosi sekä Päästä irti – vapaudu tunnelukoista

Susanna Jussila, Emmi Ohraniemi; Kotona kehossa

 

Lisäksi mun hyvin vointia on tukenut myös jooga, meditaatiot ja Rosen-terapia.

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

 


Todistus toivosta 

Ajattelin kertoa ystäväni pyynnöstä miten elin elämääni täydellisessä pimeydessä, ahdistuksessa ja tuskassa. Päihdemaailma ja kaikki mitä siihen kuuluu on tuota pimeyttä ja tuskaa tuottavaa. 

Omat kokemukseni tuosta maailmasta alkoivat jo 14v. ensimmäisillä känneillä ja kannabiskokeiluilla. Aika nopeasti n.16v kokeilin jo heroiinia polttamalla ja siitä ei kauaa mennyt kuin sitä jo piikitin. Armeija jonka sain käytyä juuri ja juuri, vähän katkaisi kovempaa käyttöäni, vaikka sielläkin ja lomilla käytin koko ajan. Kun pääsin armeijasta niin käyttö räjähti käsiin ja sitä myötä mukaan tuli rikokset. Ensimmäiset tuomiot joita tuli olivat heti törkeitä ja vakavia, esim. törkeä ryöstö ja törkeitä varkauksia. Muistan saaneeni ensimmäisen kovan(ehdottoman) tuomion jonka pituus oli 4,4v. Ensikertalaisena jouduin istumaan siitä puolet eli reilut 2 vuotta. 

Ensimmäisestä tuomiostani muistan sen että vapautumispäivä oli 1.1.1999 ja vartija tuli aamulla klo 7:00 ilmoittamaan että minun pitäisi pakata tavarat ja poistua. En ollut kiinnittänyt huomiota koko asiaan koska tuon vankilassa olo ajan olin käyttänyt päihteitä ja en vain tajunnut että tuomio on lusittu. Ensimmäinen vankilareissu ei siis ollut minulle millään tavalla opettavainen, vaan päinvastoin kokemus siitä miten helppoa se oli. 

Niin kuin arvata saattaa niin vankila ei siis minulle ollut niinkään hidaste eikä pelote. Senpä takia tekemäni rikokset vain kovenivat. En jaksa niitä sen enempää muistella, muita kuin viimeisintä jonka tapahtumat sijoittuvat ruotsiin. Tukholmassa vuonna 2011 sain tuomion törkeästä huumausainerikoksesta ja se oli 2v 8kk. Tuolloin minulla oli myös ruotsin kansalaisuus ja senpä takia jouduin puolet tuomiosta suorittamaan ruotsissa, ennen kuin anoin siirtoa suomeen jossa silloin vaimoni ja poikani asuivat. Muistan sen vankeusajan olleen erityisen vaikeaa, koska näin perhettäni vain kaksi kertaa ollessani ruotsissa vankilassa. Tuohon aikaan myös aloin olla valmis nöyrtymään. Olin täysin kyllästynyt päihteisiin ja koko elämäntapaan, sekä niihin kahleisiin joihin olin itseni ajanut. 

Itselläni ei kuitenkaan ollut motivaatiota kauheasti vain lopettaa ja olinkin yllättynyt että se lopettamisen motivaatio löytyi pojastani joka oli tuolloin 1v. Kun hän tuli ensimmäistä kertaa minua vankilaan tapaamaan, silloin mieleeni iski ajatus että mä en enää halua tätä. 

Taustalla myös se että isäni oli alkoholisti ja bentsokoukkuinen sekakäyttäjä, ja hänen isänsä niinikään alkoholisti. Ajattelin etten halua tätä samaa kierrettä opettaa omalle pojalleni. Katsoin poikaani joka oli viaton, niinkuin minäkin pienenä. Jouduin tahtomattani alistetuksi sille elämälle mihin kuului päihteet ja vankilat. Siksi se varmaan minusta olikin ihan ok kun jouduin vankilaan päihteidenkäytön ja niiden lieveilmiöiden takia. Tuota elämää oli kestänyt kaiken kaikkiaan n.24 vuotta kun halusin oikeasti lopettaa ja pyytää apua. 

Onnekseni sain apua heti kun olin itse valmis tekemään oman osuuteni. Se että sä pyydät apua on vasta eka askel, sen jälkeen alkaa se ns. jalkatyö joka tarkoittaa että sä otat vastuun toipumisesta, sitä ei voi tehdä kukaan sun puolesta. Toki rinnalla kulkijoitakin on ollut paljon ja ihmisiä jotka ovat välittäneet ja myös rukoilleet. Mutta minun piti tehdä se työ. Ja jos sä olet vuosia, kymmeniä vuosia käyttänyt, niin et voi olettaa että ongelma poistuu viikossa tai kahdessa, tai edes kuukaudessa tai kahdessa, tai edes vuodessa tai kahdessa. Se toki helpottuu, mutta elämäntapa, arvot ja se kaveripiiri PITÄÄ muuttua.

Tänä päivänä olen 3 pojan ylpeä isä ja teen töitä kodittomien päihde ja mielenterveysongelmaisten kanssa. Valmistuin viime syksynä lähihoitajaksi tuolle puolelle ja saan jakaa sitä asiaa, miten ei kannata elää, vaikka se voi välillä kivalta ja huolettomalta tuntuakin varsinkin nuorista. Johdan vaimoni kanssa myös pientä seurakuntaa työni ohella, jossa teemme myös päihde- ja nuorisotyötä Kristilliseltä pohjalta. Olen kokenut että Jumala on ollut todella armollinen minua kohtaan, ilman häntä tuskin olisin hengissä ja hän haluaa varmasti minua käyttää tällä alalla enemmänkin. 

Ironinen haave olisi mennä joskus vankilaan tekemään tätä työtä nuorten ensikertalaisten pariin. Ehkä se vielä onnistuu, jos Jumala suo.

tiistai 9. helmikuuta 2021

  

                                    Ruoskasta voi luopua

 

Viuh, viuh, viuuuh!!!!! Ja taas ruoska jatkaa viuhumistaan. Ihan omaan selkään. Ja rankimmin juuri siihen… Armottomuus omaa itseään kohtaan on jäätävää. Enhän sitä edes tajua, se on niin tuttua, että se on ihan kuin osa omaa itseä.

Kanssaeläjää osaan lohduttaa ja kannustaa. ”No mitäs tosta, ei se haittaa.” ”Hienostihan se meni!” Muilta maailmassa eläjiltä voin hyväksyä epätäydellisyyksiä ja jopa virheitä, mutta annas olla kun arvioin omia suorituksiani, huoh!! Karmeaa puhetta se Minä-parka joutuu sietämään… Sata onnistumista, mutta kiitosta ei heru. Huono, surkea, toivoton minä!!

Se riittämättömyys. Omalle itselle. Loputon suo, ihan kuin ne päihteetkin, kun mikään ei riitä. Olen liian paljon tätä ja liian vähän sitä ja ja ja…Mistäkö juontaa juurensa?  Se voi olla lapsuuden turvattomuus, kannustamattomuus, muiden ihmisten pilviä hipovat vaatimukset, joita en koskaan saavuttanut koska koin ettei mikään riittänyt, vertailu sisaruksiin, pettymysten tuottamisen kokemus…Se voi olla kaikkea tätä, paljon muuta, tai ei mitään näistä.

Ei se niin tärkeää olekaan mikä sen loppujen lopuksi synnytti. Tärkeämpää on, ettei sen tarvitse aina ja ikuisesti olla niin!! Itsensä arvostamista voi harjoitella, itsensä voi oppia hyväksymään, itseään voi oppia rakastamaankin. 😊 Itselle voi alkaa riittää, huiii, se on ihan ihmeellistä ja super mahtavaa!!

Epämukavuusalueen laajennus, kokemukset ettei tapahdukaan mitään pahaa, vaikka puhun ihmisille. Kokemukset, ettei tapahdukaan mitään pahaa, vaikka sanon ”en tiedä”.  Vaikka pyydän tukea kaupassa tai kampaajalla käymiseen. Vaikka itken vertaistukiryhmässä. Vaikka soitan toverille ja jaan hänelle rehellisesti sen hetkisen tunnetilani. Vähitellen, pikkuhiljaa alan asettaa itseäni samanarvoiseksi muiden kanssa, en sinne maan matoseksi tai turhan ylpeyden kuorruttamalle korokkeelle.

Kirjoitin kiitollisuuslistan aamulla. Viisi asiaa mistä olen kiitollinen. Ketä voin kiittää siitä, että jääkaapissa on ruokaa, (lamppu sieltä kyllä on palanut…) kaikki raajani toimii, koirani on terve, minulla on lämmin, turvallinen koti, oikeita ystäviä elämässäni.  Ihan ne ovat omia ansioitani. Toki olen tarvinnut lukuisten ihmisten tukea, mutta itse olen sen mahdollisuuden niille antanut!

Jätän ruoskan tänään kotiin. Se saattaa sieltä kyllä hiipiä perässäni, mutta yritän ehtiä kääriä sen pehmeään, jos se alkaa lähettää viuhumishaluja. Kiitos puhtaasta aamusta. 😊

 

Kirjoittaja on Päijät-Hämeen Myllyhoitoklinikan päihdeterapeutti ja toipuva addikti.

torstai 4. helmikuuta 2021

 


AVOIMUUTTA JA YMMÄRRYSTÄ

Miten kuuluu/miten voit? Yksinkertainen kysymys, mutta aina ei yksinkertainen vastaus.  Tätä voi kysyä myös itseltään.

Mielenterveys-ja päihdeongelmat kulkevat käsi kädessä. Siksi blogissa käsitellään molempia asioita. Kaksoisdiagnoosi löytyy monelta.

Mielenterveysongelmia on monenlaisia; yleisimpinä masennus-ja ahdistushäiriöt josta ohessa kirjoitus. Muita diagnooseja, persoonallisuushäiriöt, kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia, syömishäiriöt. On muitakin harvinaisempia diagnooseja, sekä sekamuotoisia ja määrittelemättömiä häiriöitä. Ja kuinka paljon jää diagnosoimatta? Mistä haluaisit kuulla tai kertoa? Kokemustarinat ovat äärimmäisen tärkeitä, joten kiitollisena otamme niitä vastaan. Mikä on auttanut sinua?

Osallistu blogiin, kirjoita crista.ervamaa@tatsi.org tai whatsup 040 0805008

 

Apua ja infoa; Mieli- Suomen mielenterveys ry, www.mieli.fi-  Kriisipuhelin 24/7, 09 2525 0111

Musta viitta

Olen sairastanut masennusta ja ahdistushäiriötä koko ikäni. Eka kerran sain diagnoosin 16v ja nyt lähestyn keski-ikää. Luulen että iso syy tähän löytyy repaleisesta lapsuudestani. Molemmat vanhempani olivat alkoholisteja, se on sitten eri tarina. Olen itsekin kokeillut päihteitä, mutta huomannut että ne vain pahentavat oloani.

Elämässä on ollut paljon hyviä aikoja, mutta masennus on aina välillä uusinut. Odotin jossain kohtaa että ”paranisin”, mutta nyt luulen että näillä mennään loppuun asti. Masennusta olen kuvaillut ”mustaksi viitaksi” joka laskeutuu päälleni. Sen alla on ulkona elämästä, joskus enemmän joskus vähemmän. Se on hyvin ahdistava paikka. Ahdistusta lisää häpeä, ettei vaan aina jaksa. Masentunut saattaa vajota itsesääliin joka sitten lisää masennuksen tunnetta.

Olen kokeillut erilaisia lääkkeitä, lähinnä mielialalääkkeitä, mutta minua on eniten auttanut keskusteluapu ja terapiat. Eka terapia nuorena ei vielä auttanut oikein oivaltamaan mistä oikein on kysymys ja mitä pystyn tekemään auttaakseni itseäni. Ikä ja kokemukset on tuonut lisää ymmärrystä ja viimeisin terapia tuntuu tuoneen ison avun. Olen hyväksynyt masennuksen,- tosin on päiviä että en, ja pyrin elämään sen kanssa. Suurin oivallus on etten jää yksin kotiin makaamaan. Täytyy pitää huolta itsestä. Täytyy pitää huolta unesta, syömisestä, liikunnasta ja siitä että osaa ottaa ilon pienistäkin asioista. Yksi tärkeä asia on rauhottuminen. Kun oma pää alkaa tuottamaan synkkiä ajatuksia tai väsymys vetää mielen matalaksi, pitäisi saada koko kroppa rauhalliseksi. Se on välillä vaikeaa. Itse olen kokeillut esim. joogaa ja hengitysharjoituksia. Rentoutusharjoitukset ovat olleet toimivia. Sekin kuullosti aluksi ihan höpinältä, kun sanottiin että puhu itsellesi kauniisti; minä pystyn, minä jaksan, ei ole mitään hätää. Toimii välillä ihan hyvin. Jollain se voi olla urheilu, jollakin musiikki, mistä itse saat nautintoa, tee sitä.

Joskus pitää elää päivä, tai vain hetki kerrallaan. Keskittyä hengittämiseen ja rauhoittua. Tämä ei ollut hirveän syvällinen kirjoitus, halusin avata keskustelua ja kertoa että mielenterveysjutut on tosi yleisiä, eikä niitä pidä hävetä!

Nykyään on paljon paikkoja mistä voi kysyä apua. Mun neuvo on, että älä jää yksin, se on pahinta. Puhuminen kenelle vaan auttaa, se on fakta. Toinen vinkki on, jaksa yrittää, aina uudestaankin. Se on tosi rankkaa, mutta ei oikein muutakaan vaihtoehtoa ole. Ihminen on vahvempi kuin uskookaan.

Mitä kokemuksia teillä on, mikä auttaa jaksamaan?


Moi, olen Pasi 40 v.-kokemusasiantuntija  Olen aloittanut ensimmäiset päihdekokeilut kahdeksanvuotiaana imppaamalla, ekat kännit 10 vuotia...