Todistus toivosta 

Ajattelin kertoa ystäväni pyynnöstä miten elin elämääni täydellisessä pimeydessä, ahdistuksessa ja tuskassa. Päihdemaailma ja kaikki mitä siihen kuuluu on tuota pimeyttä ja tuskaa tuottavaa. 

Omat kokemukseni tuosta maailmasta alkoivat jo 14v. ensimmäisillä känneillä ja kannabiskokeiluilla. Aika nopeasti n.16v kokeilin jo heroiinia polttamalla ja siitä ei kauaa mennyt kuin sitä jo piikitin. Armeija jonka sain käytyä juuri ja juuri, vähän katkaisi kovempaa käyttöäni, vaikka sielläkin ja lomilla käytin koko ajan. Kun pääsin armeijasta niin käyttö räjähti käsiin ja sitä myötä mukaan tuli rikokset. Ensimmäiset tuomiot joita tuli olivat heti törkeitä ja vakavia, esim. törkeä ryöstö ja törkeitä varkauksia. Muistan saaneeni ensimmäisen kovan(ehdottoman) tuomion jonka pituus oli 4,4v. Ensikertalaisena jouduin istumaan siitä puolet eli reilut 2 vuotta. 

Ensimmäisestä tuomiostani muistan sen että vapautumispäivä oli 1.1.1999 ja vartija tuli aamulla klo 7:00 ilmoittamaan että minun pitäisi pakata tavarat ja poistua. En ollut kiinnittänyt huomiota koko asiaan koska tuon vankilassa olo ajan olin käyttänyt päihteitä ja en vain tajunnut että tuomio on lusittu. Ensimmäinen vankilareissu ei siis ollut minulle millään tavalla opettavainen, vaan päinvastoin kokemus siitä miten helppoa se oli. 

Niin kuin arvata saattaa niin vankila ei siis minulle ollut niinkään hidaste eikä pelote. Senpä takia tekemäni rikokset vain kovenivat. En jaksa niitä sen enempää muistella, muita kuin viimeisintä jonka tapahtumat sijoittuvat ruotsiin. Tukholmassa vuonna 2011 sain tuomion törkeästä huumausainerikoksesta ja se oli 2v 8kk. Tuolloin minulla oli myös ruotsin kansalaisuus ja senpä takia jouduin puolet tuomiosta suorittamaan ruotsissa, ennen kuin anoin siirtoa suomeen jossa silloin vaimoni ja poikani asuivat. Muistan sen vankeusajan olleen erityisen vaikeaa, koska näin perhettäni vain kaksi kertaa ollessani ruotsissa vankilassa. Tuohon aikaan myös aloin olla valmis nöyrtymään. Olin täysin kyllästynyt päihteisiin ja koko elämäntapaan, sekä niihin kahleisiin joihin olin itseni ajanut. 

Itselläni ei kuitenkaan ollut motivaatiota kauheasti vain lopettaa ja olinkin yllättynyt että se lopettamisen motivaatio löytyi pojastani joka oli tuolloin 1v. Kun hän tuli ensimmäistä kertaa minua vankilaan tapaamaan, silloin mieleeni iski ajatus että mä en enää halua tätä. 

Taustalla myös se että isäni oli alkoholisti ja bentsokoukkuinen sekakäyttäjä, ja hänen isänsä niinikään alkoholisti. Ajattelin etten halua tätä samaa kierrettä opettaa omalle pojalleni. Katsoin poikaani joka oli viaton, niinkuin minäkin pienenä. Jouduin tahtomattani alistetuksi sille elämälle mihin kuului päihteet ja vankilat. Siksi se varmaan minusta olikin ihan ok kun jouduin vankilaan päihteidenkäytön ja niiden lieveilmiöiden takia. Tuota elämää oli kestänyt kaiken kaikkiaan n.24 vuotta kun halusin oikeasti lopettaa ja pyytää apua. 

Onnekseni sain apua heti kun olin itse valmis tekemään oman osuuteni. Se että sä pyydät apua on vasta eka askel, sen jälkeen alkaa se ns. jalkatyö joka tarkoittaa että sä otat vastuun toipumisesta, sitä ei voi tehdä kukaan sun puolesta. Toki rinnalla kulkijoitakin on ollut paljon ja ihmisiä jotka ovat välittäneet ja myös rukoilleet. Mutta minun piti tehdä se työ. Ja jos sä olet vuosia, kymmeniä vuosia käyttänyt, niin et voi olettaa että ongelma poistuu viikossa tai kahdessa, tai edes kuukaudessa tai kahdessa, tai edes vuodessa tai kahdessa. Se toki helpottuu, mutta elämäntapa, arvot ja se kaveripiiri PITÄÄ muuttua.

Tänä päivänä olen 3 pojan ylpeä isä ja teen töitä kodittomien päihde ja mielenterveysongelmaisten kanssa. Valmistuin viime syksynä lähihoitajaksi tuolle puolelle ja saan jakaa sitä asiaa, miten ei kannata elää, vaikka se voi välillä kivalta ja huolettomalta tuntuakin varsinkin nuorista. Johdan vaimoni kanssa myös pientä seurakuntaa työni ohella, jossa teemme myös päihde- ja nuorisotyötä Kristilliseltä pohjalta. Olen kokenut että Jumala on ollut todella armollinen minua kohtaan, ilman häntä tuskin olisin hengissä ja hän haluaa varmasti minua käyttää tällä alalla enemmänkin. 

Ironinen haave olisi mennä joskus vankilaan tekemään tätä työtä nuorten ensikertalaisten pariin. Ehkä se vielä onnistuu, jos Jumala suo.