Ruoskasta voi luopua

 

Viuh, viuh, viuuuh!!!!! Ja taas ruoska jatkaa viuhumistaan. Ihan omaan selkään. Ja rankimmin juuri siihen… Armottomuus omaa itseään kohtaan on jäätävää. Enhän sitä edes tajua, se on niin tuttua, että se on ihan kuin osa omaa itseä.

Kanssaeläjää osaan lohduttaa ja kannustaa. ”No mitäs tosta, ei se haittaa.” ”Hienostihan se meni!” Muilta maailmassa eläjiltä voin hyväksyä epätäydellisyyksiä ja jopa virheitä, mutta annas olla kun arvioin omia suorituksiani, huoh!! Karmeaa puhetta se Minä-parka joutuu sietämään… ☹ Sata onnistumista, mutta kiitosta ei heru. Huono, surkea, toivoton minä!!

Se riittämättömyys. Omalle itselle. Loputon suo, ihan kuin ne päihteetkin, kun mikään ei riitä. Olen liian paljon tätä ja liian vähän sitä ja ja ja…Mistäkö juontaa juurensa?  Se voi olla lapsuuden turvattomuus, kannustamattomuus, muiden ihmisten pilviä hipovat vaatimukset, joita en koskaan saavuttanut koska koin ettei mikään riittänyt, vertailu sisaruksiin, pettymysten tuottamisen kokemus…Se voi olla kaikkea tätä, paljon muuta, tai ei mitään näistä.

Ei se niin tärkeää olekaan mikä sen loppujen lopuksi synnytti. Tärkeämpää on, ettei sen tarvitse aina ja ikuisesti olla niin!! Itsensä arvostamista voi harjoitella, itsensä voi oppia hyväksymään, itseään voi oppia rakastamaankin. 😊 Itselle voi alkaa riittää, huiii, se on ihan ihmeellistä ja super mahtavaa!!

Epämukavuusalueen laajennus, kokemukset ettei tapahdukaan mitään pahaa, vaikka puhun ihmisille. Kokemukset, ettei tapahdukaan mitään pahaa, vaikka sanon ”en tiedä”.  Vaikka pyydän tukea kaupassa tai kampaajalla käymiseen. Vaikka itken vertaistukiryhmässä. Vaikka soitan toverille ja jaan hänelle rehellisesti sen hetkisen tunnetilani. Vähitellen, pikkuhiljaa alan asettaa itseäni samanarvoiseksi muiden kanssa, en sinne maan matoseksi tai turhan ylpeyden kuorruttamalle korokkeelle.

Kirjoitin kiitollisuuslistan aamulla. Viisi asiaa mistä olen kiitollinen. Ketä voin kiittää siitä, että jääkaapissa on ruokaa, (lamppu sieltä kyllä on palanut…) kaikki raajani toimii, koirani on terve, minulla on lämmin, turvallinen koti, oikeita ystäviä elämässäni.  Ihan ne ovat omia ansioitani. Toki olen tarvinnut lukuisten ihmisten tukea, mutta itse olen sen mahdollisuuden niille antanut!

Jätän ruoskan tänään kotiin. Se saattaa sieltä kyllä hiipiä perässäni, mutta yritän ehtiä kääriä sen pehmeään, jos se alkaa lähettää viuhumishaluja. Kiitos puhtaasta aamusta. 😊

 

Kirjoittaja on Päijät-Hämeen Myllyhoitoklinikan päihdeterapeutti ja toipuva addikti.