Tarina toipumisesta

 Kirjoitan tätä, katselen ikkunasta pihalle, maa on paksussa lumipeitteessä. Viereisestä huoneesta kuuluu lapsen ja aikuisen välistä keskustelua itsetehdyn etiketin kiinnityksestä saippuapulloon. Tieto siitä, että mulla on kaikki hyvin, oma koti, perhe, ystäviä, työpaikka ja mieluisia harrastuksia saa mielen tyyneksi ja kiitolliseksi. Palataan ajassa taakse päin.  n.4 vuotta sitten näihin aikoihin elämäni oli aika erilaista. Elettiin jotain tammi- helimkuuta, tarkempaa ajankohtaa en pysty kertomaan, sillä elämäni oli tasapaksua puuroa, mutta muistan, että oli talvi. Olin juuri päässyt karkuun asunnosta, jossa minut oli hetkeä aiemmin törkeästi pahoinpidelty ja uhattu tappaa. Olin yltäpäältä veressä, sukat jalassa, ilman takkia ja mukana vain puhelin. Päässä tuhat ajatusta huutaa tuhatta eri vaihtoehtoa mitä tehdä. Adrenaliini on vienyt kivun tunteen. Olen sen verran tolkuissani, että tajuan soittaa itselleni apua hätänumerosta. Selviydyn läheiselle parkkipaikalle, josta ambulanssi minut myöhemmin poimii kyytiin. Herään Helsingin kirurgisesta sairaalasta. Keho ja mieli on vahvan lääke cocktailin turruttama. Käyn läpi päässäni eilista iltaa. Mitä oikein tapahtui?! Sairaanhoitaja käy luonani, pyydän häneltä lisää lääkettä kipuuni. Nyt muista eilisen illan hulluuden eikä tapahtuma vakavuus herätä minussa kuin hieman hilpeyttä. Enemmän minua huolettaa, miten selitän naisystävälleni miksi tänne päädyin ja pyytää häneltä kyytiä kotiin. Pitihän minun viettää vain rauhallinen koti- ilta hänen poissa olleessaan, juoda vain muutama lasi punaviiniä ja mennä ajoissa nukkumaan. Tosiasiassa tuona iltana olin sekakäyttänyt kaikkia mahdollisia käsiin saamiani huumeita, sekä juonut sen punaviini pullon. Kotiin päästyäni, lääke cocktailin vaikutuksen alettua hiipua mielessäni oli vain yksi asia: Mistä saan lisää himoitsemiani huumeita_. Soitto tutulle välittäjälle, ainetta elimistöön ja niin oli eilisen illan tapahtumat unohdettu. Vain viikko näistä tapahtumista vietän iltaa samassa asunnossa, samassa kondiksessa samoilla aineilla, puheen aiheina samat jutut, melkein samalla kokoonpanolla, kuin mitään ei olisi tapahtunut eikä mikään muuttunut. Tosiassa mikään ei ollut muuttunut pitkään aikaan. Näillä tapahtumilla voisi helposti kuvailla viimeistä kulunutta vuosikymmentä. Tälläiseksi elämäni oli muodostunut. Jatkuvaa sekoilua ja ylilyöntejä. Todellista hengenvaara eikä mitään itsesuojeluvaistoa sekä totaalista välinpitämättömyytta tätä kaikkea kohtaan. On tultu pitkä matka ensimmäisestä kännistä, ensimmäisistä viattomilta maistuneista kannabiskokeiluista aina ensimmäiseen piikkiin kovempia huumeita. Minulla olisi tuhat ja yksi tarinaa kerrottavana huumeiden käyttämisestä, siitä loputtomasta pakkomielteestä, sen mielettömyydestä ja mihin se johtaa, mutta nämä tarinat toistaisivat itseään. 

Huumeaddiktio on rumaa ja sairasta. Siitä kärsii kaikki joita se koskettaa.

Toipuminen on lahja

Vuosikymmenen kestänyt kovien huumeiden käyttö sai minut polvilleen. Lähdin hakemaan apua ja pääsin katkolle. Aluksi toipuminen oli minulle pelkästään aineista vierottautumista. Tarvitsin etäisyyttä ja aikaa. Olin onnekas ja sain käydä pitkät kuntoutusjaksot. Kiitos Mikkeli- yhteisö, A- koti ja Avominne. Näissä kuntoutusyksiköissä opettelin tekemään ihan perusjuttuja. Arjen hallintani oli retuperällä. En osannut elää elämää. Ensiksi tärkeää oli vuorokausirytmin löytäminen. Aamulla herätys ja illalla aikaisin nukkumaan. Päivää rytmittivät myös samaan kellonaikaan tapahtuvat ruokailut. Opin ymmärtämään ravinnon ja levon tärkeyden. Nämä jutut näyttelevät edelleen isoa roolia arjessani. Seuraava haaste oli ihmiset ja sosiaalisuus. Ihmissuhdetaitoni ja kommunikointini olivat taantuneet eläimelliselle tasolle. Pelkäsin kaikkea ja kaikkia. En uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin, saati puhua tai keskustella heidän kanssaan. Muistan miettineeni, että mistä ihmisten kanssa edes puhutaan, jos se ei liity jollakin tapaa huumeisiin tai siihen kuka teki ja mitä teki? Säästäkö?! Tässä vaiheessa kuntoutus paikkojen yhteisöistä tuli minulle tärkeä tuki. Heti alkuun kävi selväksi, että jokainen kanssakuntoutuja tiesi mistä maailmasta olen tulossa ja mitä juttuja kävin läpi, tottakai, hekin olivat käyneet läpi saman. Ei tarvinnut selitellä mitään, minut hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olin ja minua ymmärrettiin. Tämä antoi suunnattomasti voimaa jatkaa kuntoutuksissa ja rohkeutta jatkaa uuden elämäntavan opiskelua. Kului aikaa ja fyysiset vieroitusoireet helpottivat, osasin jo jotenkin nukkua ja ruokakin maistui, mutta vieroitusoireet olivat saaneet uuden muodon. Vuosia turrutettuna ollut sieluni havahtui ja tunne- elämäni heräsi henkiin. Jäätävä pelko laamannutti koko mielen. Epävarmuus, neuvottomuus, turavattomuus saivat minut hämmentymään, tähän kun lisää massiiviset syyllisyyden ja häpeän tunteet, alkoi olo olla jo melko mahdoton. Kaikkea tätä voi kuvailla yhdellä sanalla, ahdistus. En voinut enää turvautua ja hakea lohtua vanhoista tavoistani huumeita käyttämällä. Tiesin olevani jo elämäni jatkoajalla ja seuraavat annokset huumeita voisivat johtaa äkkikuolemaan. Mikä siis neuvoksi?! Fyysiset vieroitusoireet voi vain lusia pois alta. Aika parantaa haavat ja elimistö palautuu sekä toipuu nopeasti myrkyistä mitä sinne laittaa, mutta miten hoitaa omaa sielunmaisemaa, tunteita ja ajatuksia?! Apu löytyi vertaistukiryhmistä.

Laitoksissa vietetyt kuukaudet olivat tehneet tehävänsä ja oli aika palata "siviiliin". Koin olevani onnekas, sillä sain vielä jatkaa avokuntoutuksessa. Tämä oli äärettömän iso tuki, sain harjoitella elämää, omaa arkeani, mutta minun ei tarvinnut pärjätä yksin. Kuntoutuksen aikana olin myös saanut elvytettyä suhteen äitiini ja sisaruksiin.  Perheeni oli yhdistynyt ja olimme muuttaneet uuteen vuokra-asuntoon. Saimme paljon tukea myös lastensuojelusta ja perhetyöstä. Välillä tuntui turhauttavalta tapaamiset sosiaalihenkilöiden kanssa, mutta perheeni parasta he ajattelivat. Minulle antoi voimaa ajatus, että tämäkin vaihe menisi ohi. Vähitellen tuen tarve väheni ja sitten loppui asiakkuus myös lastensuojelun puolella.   Minulla oli nyt repullinen eväitä uutta elämääni varten, oli aika maistaa miltä ne maistuvat. Pienin askelin etenin uudessa seikkailussa, joka juuri oli alkanut. Tiedostin olevani vastuussa omasta hyvinvoinnistani, osaltani myös perheeni hyvinvoinnista. Olin alkanut kiinnittää huomiota fyysiseen hyvinvointiin ja lisäsin liikuntaa elämääni. Erilaisissa liikuntaharrasteissa sain myös sosiaalista kontaktia muihin ihmisiin. Laitoksessa havaitsemani vertaistuen tärkeys korostui soluttautuessani "normaaliin" elämään. Vertaistukiryhmissä olen jakanut arjen haasteita, sekä niistä selviytymisen kokemuksia. Olen saanut uusia näkökulmia, henkistä kasvua ja ymmärtänyt, että elämä on täynnä mahdollisuuksia. Minun ei enää tarvitse olla menneisyyteni vanki. Työelämään olen pääsyt tutustumaan harjoittelun ja palkkatuen avulla. Voin hankkia itselleni ammatin ja kokea vihdoin itseni tasavertaiseksi, yhteiskuntakelpoiseksi yksilöksi.

 

 Addiktio on ruumiillinen, sielullinen- ja henkinen sairaus. Puhun huumeaddiktiosta sairautena sillä se on paheneva, parantumaton ja kuolemaan johtava tila. Se voidaan kuitenkin pysäyttää ja silloin toipuminen on mahdollista. Minun pitää vain pysyä tietoisena, pitää mieleni kirkkaana ja tehdä huomisen hyvinvoinnin eteen sen mikä juuri tänään voin.