Kasvutarina

Lasinen lapsuus - sinne mun masennuksen juuret juontaa. Ensimmäiset seitsemän vuotta lapsi imee itseensä ympäristöstä uskomuksia ja keksii selviytymiskeinoja, jotka juurtuu tiukkaan alitajuntaan.

Mä sain välillä syliä, välillä remmiä. Kuulet kun isä vetää kännissä äitiä turpaan. Et saa kiukutella, pitää olla kiltti, kohtelias ja hyväkäytöksinen. Sitä oppii painamaan alas tunteet – tunteet, joita pitäisi saada turvallisessa ilmapiirissä ilmaista ja harjoitella säätelemään. Ne jää sinne kehoon odottamaan hetkeä jolloin olet valmis päästämään ne ulos.

Mä pärjäilin ihan ookoo tonne 25-vuotiaaks asti, kun pidin itseni kiireisenä. Koitin parantaa puolisoa alkoholin kynsistä, töissä annoin itsestäni 150%, huolehdin lapsien tarpeet jne. Kaikki muut paitsi omat tarpeet. Suoritin elämää.

Sitten vuoden 2009 syksyllä keho sanoi, että nyt riittää. Olin tosi väsynyt ja mieli musta. Aloin googletella masennusta, silloin se oli aikamoisen häpeästigman kuorruttama asia. Löysi netistä testin ja sain tulokseksi keskivaikea masennus. Hakeuduin työterveyteen, jossa lääkärin saatesanoilla ” tässä elämässä kun tulee näitä vastoinkäymisiä, joista pitäisi vain oppia selviytymään”, aloitin lääkityksen häveten sitä, miten kelvoton olinkaan, kun en jaksanut enää selviytyä. Pari kuukautta saikkua ja takaisin töihin. Eihän sitä nyt saa luovuttaa, vaan hampaat irvessä eteenpäin. Aloitin tuolloin käynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla. Keskusteluista hänen kanssaan oli mulle suuri apu. Tutustuin tuolloin myös Hidasta elämää-sivustoon, jossa kirjoitettiin ihmisyydestä ja mielen toiminnasta. Sivusto on kulkenut nämä vuodet mun virtuaalisena olkapäänä.

 

Vuodet meni eteenpäin. Avioliitto oli vuoristorataa, töissä suorittaminen ja hyväksynnän haku jatkui. Riittämättömyyden tunne ei hellittänyt. Välillä lopetin lääkkeet ja käynnit sairaanhoitajan luona ja ajattelin että nyt olen parantunut. Keho alkoi kuitenkin oireilla voimakkaammin paniikkikohtauksilla sekä ahdistuneisuudella ja palasin sinne aina vain uudestaan. Muistan kysyneeni hoitajalta, että mikä mussa on vikana, kun masennun aina uudelleen ja uudelleen?! Silloin hän sanoi, että voisin hyötyä psykoterapiasta.

Aloitin kognitiivisen kuntoutuspsykoterapian 2015. Kaikki se hengittely, meditatiiviset harjoitukset ja ajatusten tarkkailu tuntui pitkään tosi vieraalta. Tarkasteltiin tunnelukkoja, niiden syntyä ja miten niitä saisi avattua. Purettiin auki tunnesyömistä, harjoiteltiin vastapuhetta sisäiselle kriitikolle.

Viimeisen terapiavuoden loppupuolella, päätin ottaa avioeron. Tämä tietenkin pisti elämäni jälleen ylösalaisin, olinhan ollut tuon ihmisen kanssa 17 vuotta. Olisin ehdottomasti tarvinnut terapialle tuossa kohtaa jatkoa, mutta ilman kelan tukea ei ollut varaa jatkaa.

Itsetutkiskelu on jatkunut ja välillä jopa tuntunut, että olen onnistunut tekemään henkisestä kasvustakin suorituksen, ahmien selfhelp-kirjoja ja verkkokursseja. Kuvittelen kai, että olen rikkinäinen, jonka voi korjata. Jopa pakkomielle parantua - tulla jotenkin valmiiksi ja valaistuneeksi.

Aloitin 2019 kasvatus- ja ohjausalan opinnot. Aiheet, joita opinnoista käsiteltiin, nostivat jälleen omat lapsuuden ajan kaltoinkohtelukokemukset pintaan ja muutenkin koko opiskelutilanne aktivoi pahimmat tunnelukkoni (vaativuus, riittämättömyyden tunne) tappiin. Ei mennyt kauaa, kun kehoni alkoi taas oireilla. Sydämen tykytystä, särkyjä, sairastelukierteitä, univaikeuksia ja minä vaan piiskaan itseäni jatkamaan. UUVUIN TAAS! Miten voin olla niin hölmö, etten tajua kehoni viestejä ajoissa?! Viime vuoden loppu meni sairaslomalla ja hakeuduin avun piiriin.

 

Ilman kipua ei tapahdu kasvua, näin ainakin mun kohdalla. On tehnyt kipeää myös myöntää, että olen läheisriippuvainen, vaikka syyt siihen juontaa mun turvattomasta lapsuudesta. Mutta osaan jo kiittää kivusta. Se on pakottanut mut katsomaan sisäänpäin. Tutustumaan uudelleen sisäiseen lapseen, joka on odottanut kaikki nää vuodet, että näen sen vaillejäämisen ja annan nyt sitä turvaa ja rakkautta. Kerron, että se pikkuinen olisi ansainnut tulla kuulluksi ja nähdyksi, kannatelluksi ja hyväksytyksi kaikkine tunteineen. Ryhdyn itse turvalliseksi aikuiseksi sisäiselle lapselleni. Otan vastuun tunteistani ja tarpeistani. Harjoittelen itsemyötätuntoa ja lempeyttä. Opettelen sallimaan itselleni hyvää. Ja koitan hyväksyä sen, että tää on loppuelämän matka, ei suoritus tai kilpajuoksu.

Pysähtyä. Olla läsnä tässä hetkessä – kaikki on hyvin. Hengitä.

 

Kirjallisuutta, josta itse saanut oivalluksia:

Eevi Minkkinen; Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi

Tara Lange; Tikapuut rakkauteen

Kimmo Takanen; Tunne lukkosi sekä Päästä irti – vapaudu tunnelukoista

Susanna Jussila, Emmi Ohraniemi; Kotona kehossa

 

Lisäksi mun hyvin vointia on tukenut myös jooga, meditaatiot ja Rosen-terapia.