Homebase

maanantai 28. kesäkuuta 2021

KURKKAUS LÄHEISEN ELÄMÄÄN

”Sä et tiedä mitään”, ”Sä et ymmärrä”, ”Helppoahan sun on sanoa” ”Eihän tämä käyttö suhun vaikuta”, ”Sun syy jos mä kuolen kun et anna rahaa”, ”Sun vika, että mä käytän” ”Ei kuulu sulle”, ”En ole käyttänyt”….

Näitä ja miljoonia muita lauseita on varmasti jokainen läheinen kuullut. Vaan läheinen, sitäkin on tullut kuultua moneltakin eri taholta, että sinähän olet vaan läheinen. Niin, läheinen, joka on sairastunut yhtä vakavasti tai vakavammin kuin lähipiirin addikti tai mielenterveysongelmainen. En näe paikkaa sanalle vaan.

Ne lukuisat unettomat yöt, jatkuva pelko, kun puhelin soi, odotamme pahinta, kuljemme yöllä ikkunasta ikkunaan odottaen, paikkaamme haavat, kuuntelemme, kannamme oman tuskamme lisäksi muidenkin tuskan, häpeä, raastava syyllisyys, kaaos, stressi, olemme voimiemme äärirajoilla. Mitä jos hän kuolee, kun minä rajaan? Jos auttaisin vielä tämän kerran, hän hakisi apua? Hän lupasi lopettaa. Taas.

Meiltä kysytään: ”Mitä kuuluu? ” Usein vastaus tulee nopeasti: ”Ihan hyvää.” Hymy tehostaa vastausta. Haluaisimme monesti sanoa: ”Kuuluu huonoa”, ” En jaksa enää”, ”Auttakaa minua”…

Toisinaan kun meille tarjotaan apua, suustamme saattaa kuulua: ” Mihin minä tarvitsisin apua? ”, ” Ei minulla ole riippuvuus- tai mielenterveysongelmia”, ” Miksi minun täytyisi alkaa hoitamaan itseäni?”…..

Kun olisimme valmiita ottamaan apua vastaan, voi olla, ettemme tiedä mistä sitä saisi. Mistä lähteä kysymään?

Myös läheisen on todella vaikea alkaa myöntämään omaa voimattomuuttaan, alkaa laskemaan kulisseja, joita on kenties vuosia pidetty kaikin keinoin pystyssä, alkaa ottamaan apua vastaan, puhua todellisista tunteista ja tapahtumista, antaa itselleen lupaa olla niin sanotusti heikko, alkaa irrottamaan kontrollinnaruista. Tätä voi olla toisinaan vaikea käsittää. Aivan kuten riippuvuus- ja mielenterveysongelmia tai -sairauksia muutenkin.

Omalla kohdallani läheisriippuvuuteni oli vaikeinta hyväksyä. Pystyin helpommin myöntämään ja hoitamaan itseäni päihteisiin suuntautuneen addiktion suhteen. Läheisriippuvuuteni näkyi kaikin tavoin. ”En koskaan jäisi parisuhteeseen missä on väkivaltaa! ” ”En ikinä katselisi käyttävää puolisoa!” ”En ikinä voisi valehdella!” ”Lapset ovat elämässäni aina ykkössijalla!” Näin ja miljoonilla muilla tavoin minäkin muun muassa ajattelin. Kas, kun yksikään noista asioista ei lopulta pitänyt paikkaansa. Menin niin pohjalle. Henkeni oli hiuskarvan varassa.

Lopulta minun oli haettava apua, hyväksyttävä läheisriippuvuuteni ja alettava hoitaa itseäni aktiivisesti. Läheisriippuvuus on salakavala sairaus, ihan kuten kaikki muutkin addiktiosairaudet, ja minun täytyy todellakin olla tarkkana, milloin se on läheisriippuvuutta, joka alkaa nostaa päätään myös niin sanotussa terveessä ihmissuhteessa.

Aurinkoista kesää ja voimia kaikille! Älkää jääkö yksin!

T: Yksi monista läheisistä

torstai 3. kesäkuuta 2021

Mitä jos ajattelet toisin?

Luin kirjan Ratkaisu ajattele toisin. Antti s Mattila. Ja opin taas paljon.

Kyky asettua toisen ihmisen toiseen näkökulmaan on perusedellytys keskustelun onnistumiselle. Itsekeskeisyys voi estää kommunikaatiota. Itsekeskeinen ihminen olettaa että muut näkevät asiat samoin ja ajattelevat samoin kuin hän.

Ping! Kuinka monesti olen ajatellut että toinen tajuaa mitä sanon,- koska itse sen ymmärrän.

Näkökulman vaihtaminen on perustavin ja välttämättömin osa toisen ymmärtämistä. Voit katsoa asioita toisella tapaa ja nähdä ne ongelmat jotka vievät ristiriitoihin. Näin saattaa alkaa yhteinen ymmärrys. Tässä hyviä esimerkkejä eri tyypeistä;

Laiska- rento hillitty ja ottaa rauhallisesti

Hyökkäävä- voi olla itsevarma kiireinen ja toiminnan tyyppi

Kärsimätön- voi olla toimintaan suuntautunut jolla korkeat standardit

Ei välitä- voi olla riippumaton ja antaa muille tilaa

Masentunut- voi olla hiljainen tai hidastaa tahtia

Aggressiivinen,- voi olla voimakas eikä tietoinen omasta voimastaan

Nalkuttava- voi olla huolestunut ja koittaa saada toisesta parhaat puolet esiin

Vetäytyvä- voi olla syvä ajattelija mietteliäs ujo tai hiljainen

Kukin kuulee sen vain minkä ymmärtää - Goethe

Kirjoittaja Homebasen ohjaaja.

tiistai 25. toukokuuta 2021

HOMEBASEN TYÖNTEKIJÄT

Keitä ovat Homebasen työntekijät, koordinaattori Anna ja ohjaaja Crista?

pieni kurkistus kun he kysyivät toisiltaan kolme kysymystä.

Cristan kysymykset Annalle;

Miksi olet töissä Homebasella?

Homebase (silloin vielä nimeä ei ollut) tupsahti eteeni ja osaksi omia työtehtäviä. Vai olikohan ne tupsahtajat kuitenkin ne 6 ihanaa nuorta, jotka olivat idean takana? Olin heidän kanssa suunnittelemassa, sparraamassa ja toteuttamassa. Kun hankkeen aika koitti kysyi Tuomas, että jäisinkö hankkeeseen töihin. Täällä ollaan jo toista vuotta ja olen tykännyt todella paljon.

Lempipaikka ja miksi?

Ehkä mulla ei ole yhtä lempipaikkaa, mutta tärkeitä ihmisiä on ja jos saan olla heidän kanssa, niin se on usein silloin myös lempipaikka. Rantalaituri ja laineiden liplatus on aina rauhoittava paikka, ehkä se voisi olla yksi lempipaikoista.

Mistä haaveilet?

Hyvin arkisista asioista, tasapainoisesta ja tavallisesta arjesta pienillä twisteillä. Yksi haave olisi arjen normalisoituminen koronan osalta, jotta arkeen mahtuisi myös juhlaakin.

Anna

Annan kysymykset Cristalle:

Miksi Sinä olet töissä Homebasella?

Vajaa kaksikymmentä vuotta sitten vaihdoin alaa ja opiskelin päihde-mielenterveyshoitajaksi. Asiat olivat tuttuja jo omasta elämästäni ja halusin auttaa, tukea, kertoa sekä poistaa leimaa näiltä asioilta. Nyt olen siinä työpaikassa minne olen tietämättäni aina halunnut. Homebase on minulle muutakin kuin työpaikka. Ihanat kävijät, paras työpari, mahdollisuus kehittää ja tuoda omia ideoitaan. <3

Mitkä asiat saa sut nauramaan?

Tilannekomiikka ehdottomasti. Myös huonot vitsit jotka eivät aina muita naurata. Yksi suuri ilon aihe on oma häröily. Sekään tosin ei aina muita naurata. Mutta miten kiva nauraa itselleen, kun nuorempana usein tuli turhaan hävettyä.

Jos saisit käyttöösi aikakoneen, niin mihin matkustaisit ja mihin aikaan?

Apua. Laitan sen mikä tuli ekana mieleen. 1920-luku Keski-Eurooppa. Olen suuri art deco-fani. Kaikki tuosta ajasta kertovat leffat ja kirjat tuntuvat tutuilta. Jos uskoisin uudelleensyntymiseen.. Ymmärrän että olen nostalginen romantikko, koska tuolla ajalla oli myös köyhyyttä ja elettiin maailman sotien välissä. Mutta suurkaupungeissa oli kiehtovaa epäsovinnaisuutta, musiikki, taide, tanssi ja muoti nousivat pintaan.

Crista

Jos sinulla on ideoita tai tekstiä HB blogiin, laita viestiä crista.ervamaa@tatsi.fi

perjantai 14. toukokuuta 2021

Hello darkness my old friend..

Jo siitä hetkestä lähtien kun sä tulit mun elämään ekaa kertaa, mä ymmärsin täysin ja joka solullani mitä ihmiset tarkotti sillä et jokaiselle on ”se oikea”.

Sitä sä olit mulle, ja enemmän.

Ensimmäisellä kosketuksella sä otit multa sen ainaisen elämänpelon,annoit tilalle onnea ja voimaa, otit pois kivun ja käärit mut pumpuliin, korjasit rikkinäisyyden ja teit musta kuolemattoman. Sillä hetkellä tiesin etten luopuis susta koskaan, sun käsiin luottaisin koko elämäni. Ystävät oli alusta lähtien meitä vastaan, väitti että jos jatkaisin sun kanssa tulisin kuolee sairaana ja yksin. Mut mä olin jo koukussa suhun, tiesin etten ilman sua vois tai edes haluais hengittää.. olin valmis sun takia heittää kaiken menemään, epäröimättä hetkeäkään. Sen mä teinkin- kaikki ne kaupungit, asunnot, työpaikat, ystävät, parisuhteet.. mä uhrasin kaiken että saisin pitää sut ja sen olon jonka vaan sä pystyit mulle antaa. Aina olin valmis kerää sirpaleet ja tekee rikkinäisestä ehjää.

En tiedä tarkkaan millon, mut ajan kuluessa- pala palalta, mä menetin itseni, oman tahtoni ja sä olit kaikki mitä mulla oli, kaikki mitä jäi. Elämänpelko ja kipu oli palannu huomaamattoman salakavalasti, eikä enää edes sun rakkaus parantanu- enää sekään ei tuntunu miltään.. musta ei ollu jäljellä kuin ontto, surullinen kuori joka yritti epätoivoisena jahdata sun kanssa sitä rakkauden ensi huumaa. Sairaana ja yksinäisenä halusin vaan kuolla sun syleilyssä.

Ne ihmiset jotka mua oikeesti rakasti, näki kuinka mä hiivuin pois.. ne lupas mulle kaiken tukensa ja apunsa, eikä muuta vaatineet kuin että mun olisi erottava susta kokonaan ja lopullisesti. Mä tiesin että vaikka se vaatisi multa kaiken, tuntisin kipua kuukausia enkä vois sua unohtaa, oli pakko yrittää.

Ymmärsin ettei se koskaan aitoa ollutkaa, olin antanu sulle kaiken, hylänny kaikki jotka epäili meiän rakkautta, valehdellu, varastanu, satuttanu ja sä jätit mut yksin kärsimään.

Kyllä mä tiiän että me koettiin uskomattomia, upeita aikoja yhessä ja vaikka välillä sun menettämistä surenkin, en ole valmis uhraamaan enää yhtään asiaa sun takia. Tiedän et ootat mun tulevan vielä takasin ja ottaisit mut avosylin vastaan koska tahansa, mut sorry, sitä alinta helvettiä mä en enää ikinä huoli! Ja jos rehellisii ollaa, täyttä helvettiähän se oli, naamioituna rakkaudeksi ☠️

HYVÄSTI.

torstai 29. huhtikuuta 2021

Lapsuutemme taakat

Lapsuuden aikaisilla kokemuksilla on pitkäkestoiset vaikutukset ihmisen hyvinvointiin. Emme itse ole voineet vaikuttaa millaisiin olosuhteisiin olemme syntyneet. Jokaisella meillä on myös henkilökohtaiset ominaisuudet siitä, miten paljon kestämme hankalia kokemuksia. Joskus lapsuudenaikaiset kokemukset ovat niin kipeitä, että on pakko hakea helpotusta jostakin. Toisiin ihmisiin luottava ihminen turvautuu muihin ihmisiin; hakeutuu avun piiriin ja osaa kertoa kokemuksistaan. Joillekin käy niin, että kokemuksia on hankala tunnistaa ja kuvailla. Yksinään ilman apua ei välttämättä pärjää ja osa hakee helpotusta sisäiseen hankalaan oloon päihteistä. Ensimmäiset kokeilut tuovat helpotusta, itseluottamusta ja turruttavat tunteita eikä ikäviä asioita tarvitse miettiä. Riippuvuus syntyy salakavalasti eikä lopettaminen onnistu enää ilman apua.

Päihteiden käytön loppuessa havahdumme pohtimaan, millaiset lähtökohdat olemme saaneet elämälle. Iloitsemme siitä hyvästä, jota olemme saaneet ja kipuilemme hankalia kokemuksia. Viimeistään raskaaksi tuleminen ja vanhemmuus usein aktivoivat vanhemman omat lapsuudenaikaiset kokemukset. Vauvan tuleminen perheeseen tuo usein myös motivaation päihteiden käytön lopettamiseen. Käyttökulttuurista riittävän pitkän toipumisen kautta valtakulttuuriin siirtyminen vaatii kuitenkin isoja ponnisteluja ja työskentelyä itsensä kanssa. Päihteidenkäyttö on voinut kestää vuosia ja päihteiden avulla on siedetty hankalia tunteita. Ajattelepa, että samanaikaisesti, kun harjoittelet uutta elämäntapaa, tulisi suojata kohdussa kasvavaa vauvaa tai tarjota turvalliset sekä lapsen kehitystä tukevat olosuhteet pienelle lapselle? Tehtävä ei ole helpoimmasta päästä.

Yksinään ei kannata jäädä. Turvallisessa ympäristössä voi harjoitella ihmisten kanssa olemista päihteettömänä sekä treenata elämänhallinta taitoja. Lapsuuden aikaiset haitalliset kokemukset aiheuttavat traumoja ja vaikuttavat siihen, miten omaa lastaan pystyy hoivaamaan. Kiintymyssuhde rakentuu varhaislapsuudessa kokemusten kautta suhteessa toisen ihmisen kanssa. Kokemukset siitä, miten on tullut hoivatuksi, onko tullut lohdutetuksi tai jäänyt tunteidensäätelyssä yksin vaikuttavat aikuisuudessa. Kiintymystyylimme vaikuttaa ystävyyssuhteisiin, parisuhteeseen sekä kiintymyssuhteeseen oman lapsen kanssa. Turvattomat olosuhteet lapsuudessa vaikuttavat siihen, miten hermostomme on kehittynyt. Pystymmekö rauhoittumaan vai olemmeko valppaina? Lapsuudessa rakentuu myös tapa käsitellä hankalia asioita.

Lapsuudessa opitut selviytymistaidot voivat aiheuttaa meille hankaluuksia aikuisuudessa ja varsinkin ihmissuhteissa. On hankala päästää lähelle tai olemme liian riippuvaisia muista ihmisistä, jos omia rajoja on rikottu tai emme ole saaneet hyviä kokemuksia läheisyydestä. Tunteiden ja vireystilan säätely on hankalaa, jos emme ole saaneet apua siihen lapsuudessa. Turvattomuus lapsuudessa saa meidät hakemaan hyväksyntää haitallisilla keinoilla. Ihmissuhteet ovat usein epävakaita ja omaa toimintaa voi olla vaikea hallita. Jos olemme tottuneet kaaokseen lapsuudessa, se saattaa jatkua aikuisuuteen. Usein päihteiden käyttö siirtyy myös sukupolvelta toiselle. Kuulostaako tasapainoiselta ympäristöltä, jossa lapsi voisi kasvaa ja kehittyä?

Toivoa herättävää on, että turvallinen kiintymyssuhde on kuitenkin mahdollista saavuttaa aikuisuudessa. Hyvät kokemukset aikuisuudessa muiden ihmisten kanssa parantavat haavojamme. Usein tarvitaan traumojen käsittelyä sekä psyykkistä apua päihteiden käytön lopettamisen lisäksi, jotta voimme muuttaa kiintymystyyliämme. Kaikkien aikuisten olisi hyvä pohtia omaa lapsuutta ja käsitellä vaikeita asioita, jotta voimme hyvin. Varsinkin tulevien vanhempien kannattaa pysähtyä omien kokemusten äärelle, jotta emme siirrä sukupolvelta toiselle siirtyviä taakkoja omille lapsillemme. Ylisukupolvisuuskin on siis katkaistavissa!

Ei pieni puu myrskystä tiedä,

ei pieni puu vielä myrskyä siedä.

Ole suojana pienelle suuri puu,

jotta pienellä juuret vahvistuu.

(Mirjami Lähteenkorva)

Pidetään huolta pienistä puista. Joskus pienistä taimista huolehtiminen vaatii apua ja tukea isoille puille. Varsinkin silloin, kun iso puu on rikkinäinen, tarvitaan tukea ja hyviä kokemuksia. Me Lahden ensi- ja turvakodin Pidä Kiinni® Jannikassa tuemme päihteitä käyttäneitä/käyttäviä raskaana olevia sekä alle 3-vuotiaiden lasten perheitä matalalla kynnyksellä. Yhteyttä saa ottaa myös aikuiset, jotka vasta haaveilevat perheestä. Pidämme kiinni niin isoista kuin pienistä!

Kirjoittaja: ohjaaja Jannikasta

perjantai 16. huhtikuuta 2021

Vuosi Homebasella

Aloitin ohjaajan hommat homebasella työkokeilussa noin vuosi sitten. Uusi elämäni päihteiden käytön jälkeen oli alkanut sujua mukavasti. Koin tarvitsevani uusia haasteita kehittääkseni itseäni sekä saada uutta sisältöä elämääni. Olin käynyt aikaisemmin homebasella ja tunsin hyvin toipuvat toverini, jotka olivat olleet tämän paikan perustajia. Eräs heistä vinkkasi minulle, että työntekijöitä tarvittaisiin homebasella. Otin yhteyttä Homebaseen ja Annaan. Sovimme tapaamisen. Pienen jutustelun ja kahvittelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että alottaisin työkokeilun homebasella. Juuri kun sopimukseni oli astumassa voimaan alkoi koronan ensimmäinen aalto vyöryä suomen yli. Homebase joutui sulkemaan ovensa eikä työkokeiluni päässyt tältä tovin alkamaan ja sitä siirrettiin kunnes tilanne sen taas sallisi . Vaikka ovet olivatkin kiinni Homebase toimintaa pystyttiin jatkamaan. Koordinaattori Anna organisoi ruoka jakelun pystyyn ja kävijämme pääsivät hakemaan ruoka kasseja homebasen ovelta. Kävin itsekkin useasti hakemassa ruokakassin, samalla jutusteltiin niitä näitä sekä tutustuin keskusteluiden lomassa paikkaan, toimintaan sekä Annaan.

Koitti kesä ja työkokeiluni pääsi alkamaan. Tunsin itseni kotoisaksi ja osaksi kalustoa heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Tämä johtunee hyvästä työympäristöstä minkä Homebase tarjosi. Suurin osa kävijöistäkin oli jollain tapaa tuttuja, joten ei tarvinnut hirveästi ponnistella yhteisen sävelen löytämiseksi. Työkokeilijoita meitä oli kaksi, hommaa koordinoi ja ohjasi Anna. Mielestäni olimme hyvä tiimi ja tulimme mainiosti toimeen. Kesä meni nopeasti. Pelailtiin kävijöiden kanssa koripalloa, petanqia ja tietenkin jaettiin toisillemme arkea jossa kukin elimme. Homebasella pidetään mahdollisuuksien mukaan ovia auki oli pyhiä tai ei. Näin tapahtui myös juhannuksena. Jengi organisoi pystyyn piknikin ja tarjosi hyvää ruokaa sekä yhdessä oloa, ettei kenenkään tarvitsisi olla yksin. Itselle kaikki juhlat ja pyhät olivat ennen taas yksi hyvä syy lisää pämpätä pää täyteen. Näistä onkin jäänyt aina ikävä tunnemuisto, joka aktivoituu kun pyhät/ juhla koittaa. On tärkeää saada tilalle korjaavia kokemuksia ja juuri näitä homebase tarjoaa ympäri vuoden kesät talvet.

Sain mahdollisuuden siirtyä työkokeilusta tuettuun palkkatyöhön. Sain lisää vastuuta. Tämä tuntui hyvältä. Minuun luotettiin ja olin hyvä siinä mitä tein. Hienointa työssä Homebasella on se, että saa ja pitää olla oma itsensä. En koskaan entisessä elämässäni osannut oikein olla oma itseni, tämä varmasti johtui etten koskaan oikein kunnolla ymmärtänyt ja tuntenut itseäni. Homebasella muut ihmiset toimivat peileinä, olemalla osa yhteisöä opit tuntemaan itseäsi ja löytämään paikkasi ihmisten joukossa. Näin kävi myös minulle.

Musiikki on aina ollut iso ja tärkeä osa elämääni. Halusin tuoda tämän elementin myös kävijöidemme kokeiltavaksi. Musiikki, sen soittaminen, kuunteleminen ja siitä puhuminen on hyvä tapa tutustua ihmisiin ja saada heidät rentoutumaan. Saimme kasaan porukan, jolla on tahtoa lähteä toteuttamaan itseään musiikin avulla. Kriteerinä oli, ettei kenenkään tarvinnut osata soittaa tai laulaa, riitti kun vain oli kiinostusta ja tekemisen meininkiä. Aloitimme kevyesti akustisella kitaralla, tamburiinilla ja laulannalla. Bändi toiminta kehittyi nopeasti. Hankimme lisää soittimia. Nyt olemme siinä pisteessä, että ensimmäinen oma tekemä demo on äänitetty ja liuta muita omia kappaleita on tuloillaan. Olin melkein unohtanut kuinka eheyttävää musiikin kanssa touhuaminen on. Päihde maailmassa kaikki energia ja aika kuluu aineiden hankkimiseen ja niiden käyttämiseen. En ollut poikkeus. Myin ja vaihdoin kitarani, bassoni ja lopuksi kaiken rahan arvoisen aineisiin. On mukava huomata kuinka vanha harrastus tempaa mukaansa ja samalla pala kauan kadoksissa ollutta minuutta herää eloon.

Syksy vaihtuu talveen ja kevääseen. Arki homebasella rullaa omalla painollaan. Väliin mahtuu monta iloista ja muistiin painuvaa hetkeä. On ollut hienoa kasvaa ihmisenä ihmisten joukossa. Olen oppinut paljon kävijöiltämme. Kyky olla ennakkoluuloton, ottaa kaikki vastaan tasa- arvoisena ei aina ollut vahvimpia puoliani. Käyttäessäni päihteitä olin vainoharhaisen ennakkoluuloinen ja tuomitseva. Tarvitsen muita ihmisiä nähdäkseni kuka ja mikä olen. Tähän Homebase on oivaa lääkettä. On paikka mihin mennä, voimme valita, enää ei tarvitse olla yksin. Yhdessä pystymme!

Yksi meistä

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Kuinka opin rakastamaan itseäni, osa 3

Kun aikaa kului enemmän, saatoin kokea outoja tuntemuksia rinnassani, päässäni ja muualla kehossani.

Eräänä iltana tajusin, että tuo tuntemus oli jotakin huojennuksen, iloisuuden ja toiveikkuuden väliltä.

Se tuntui oudolta. Nousin aamuisin sängystä levänneenä ja koin selkeästi mm nälän tunnetta, joka tietysti viesti toipumisestani. En voinut sivuuttaa tuotakaan asiaa sen kerran huomattuani ja tottakai koin sen positiiviseksi asiaksi.

Hyvän olon tunteet yleistyivät. Koin niitä tekemästäni päätöksestä lopettaa päihteet ja hankkia apua, sekä arkisemmista asioista, kuten salilla käymisestä aina uuden musiikin löytämiseen.

Tuskani ääni muistutti tässä vaiheessa jo enemmän psyykeen puolustusmekanismia ja yritti jatkuvasti torjua nuo positiiviset ajatukset itsestäni. Alitajuisesti, vaikka olin onnellinen siitä mihin suuntaan asiat olivat menossa, olin peloissani. Siitä oli niin kauan kun olin tuntenut oloni edes keskiverroksi, normaalista tai hyvästä puhumattakaan. Niin kauan olin elänyt ja kikkaillut tuossa helvetissäni, että se oli jo pitkään ollut ainoa asia jonka ”osaan”.

Tuntui oudolta, että sain huomata esim olevani hyvä jossain, tai tietäväni jostain aiheesta paljon. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampi minun oli tuntea itseni hirveäksi ihmiseksi tai väittää itselleni asioiden olevan jollakin tavalla. Hoitotoverien tai henkilökunnan kertoessa minulle jotain positiivista itsestäni, aloin jo enemmän uskoa heitä. Aloin nähdä peilistä aivan eri kaverin.

Esimerkiksi; minun oli mahdotonta sanoa itselleni olevani tyhmä, kun juuri aikaisemmin samana päivänä päähäni oli pälkähtänyt huomio, jossa huomasin tietäväni jostakin asiasta paljon. En pystynyt enää uskottavasti näyttämään itselleni, miten hirveä ja pahantahtoinen ihminen ”todellisuudessa” olin, kun minulle oli aikaisemmin sanottu, miten pyyteettömän avulias olin esim. hoitotovereita kohtaan.

Näitä huomioita sain tehdä ja kuulla. En pystynyt uskomaan tuskani ääntä sen väittäessä minun olevan täysin lahjaton, kun olin onnistunut vastoin sen sanomaa esimerkiksi säveltämään hienon jutun kitaralla tai kirjoittamaan runon, joka sai ihmiset joiden annoin sen lukea, liikuttumaan kyyneliin.

Välillä ristiriitaisesti kapinoin tuota positiivista aaltoa vastaan, mutta ainoastaan siksi, että pelkäsin olla onnellinen. Pelkäsin luottaa onnellisuuteen, koska ajattelin jonkin vievän sen minulta ja pirstaloituvani sitten. Mitä enemmän aikaa kului, näitä positiivisia asioita nousi esille ja jouduin objektiivisesti niitä tarkastelemaan ja myöntämään itselleni niiden olevan totta, minun oli yksinkertaisesti mahdotonta olla uskomatta niitä. Sisälleni oli herännyt toinen ääni. Ääni, joka kuten tuskani, puhui minun omalla äänelläni, mutta lempeästi ja kannustaen.

Ajan kuluessa totuin näihin ajatuksiin ja aloin ymmärtää niiden perustuvan todellisuuteen. Olen aina ollut elämässäni hyvin faktalähtöinen ihminen ja kun asiat kerran niin yksinkertaisen selkeästi todistivat itse itsensä todeksi, en pystynyt niitä kieltämään ja aloin hyväksyä että minussa todella oli kuin olikin paljon hyvää ja kun ymmärsin jotain kehityskohtia itsessäni, en ensimmäisenä reaktionani ollut kaivamassa henkistä keppiä ja ruoskaa rangaistakseni itseäni julmimmalla mahdollisella tavalla, vaan sietokykyni oli noussut siihen tasoon että pystyin tarkastelemaan asioita sellaisina kuin ne olivat ja toimimaan niiden vaatimalla tavalla.

Tämä matka on ollut todella pitkä ja sitä se on vielä tästä eteenpäin. En osaa sanoa, osaanko vielä suoranaisesti rakastaa itseäni, mutta tänä päivänä osaan ainakin nähdä ja luetella siihen useita syitä, kokematta omahyväisyyden tunnetta, tai että valehtelisin itselleni. Sisäinen kipinäni on elpynyt ja koen taas merkitykselliseksi aloittaa aamulla uusi päivä ja lähteä tekemään asioita ja tavoittelemaan juttuja jotka koen tärkeäksi, sekä pitää huolta itsestäni ja elämäni eri osa-alueista. Ennen kaikkea, voin rehellisesti sanoa kokevani ne asiat tärkeäksi. Ylipäätänsä voin sanoa kokevani ja tuntevani. Sisäiset ääneni ovat saaneet tasapainotetut puheenvuorot ja volyymit.

Pakkomielteeni ja addiktiosairauteni oireilevat edelleen, mutta olen oppinut itsehoidon avulla elämään niiden kanssa. Sen sijaan, että kaikki olemassaoloni perustuisi hampaat irvessä taisteluun ja pakoon juoksemiseen, tänä päivänä voin sanoa itse päättäväni mihin menen ja mitä teen.

Runoilijasirkka