KURKKAUS LÄHEISEN ELÄMÄÄN

”Sä et tiedä mitään”, ”Sä et ymmärrä”, ”Helppoahan sun on sanoa” ”Eihän tämä käyttö suhun vaikuta”, ”Sun syy jos mä kuolen kun et anna rahaa”, ”Sun vika, että mä käytän” ”Ei kuulu sulle”, ”En ole käyttänyt”…. 

Näitä ja miljoonia muita lauseita on varmasti jokainen läheinen kuullut. Vaan läheinen, sitäkin on tullut kuultua moneltakin eri taholta, että sinähän olet vaan läheinen. Niin, läheinen, joka on sairastunut yhtä vakavasti tai vakavammin kuin lähipiirin addikti tai mielenterveysongelmainen. En näe paikkaa sanalle vaan.

Ne lukuisat unettomat yöt, jatkuva pelko, kun puhelin soi, odotamme pahinta, kuljemme yöllä ikkunasta ikkunaan odottaen, paikkaamme haavat, kuuntelemme, kannamme oman tuskamme lisäksi muidenkin tuskan, häpeä, raastava syyllisyys, kaaos, stressi, olemme voimiemme äärirajoilla. Mitä jos hän kuolee, kun minä rajaan? Jos auttaisin vielä tämän kerran, hän hakisi apua? Hän lupasi lopettaa. Taas.

Meiltä kysytään: ”Mitä kuuluu? ” Usein vastaus tulee nopeasti: ”Ihan hyvää.” Hymy tehostaa vastausta. Haluaisimme monesti sanoa: ”Kuuluu huonoa”, ” En jaksa enää”, ”Auttakaa minua”…

Toisinaan kun meille tarjotaan apua, suustamme saattaa kuulua: ” Mihin minä tarvitsisin apua? ”, ” Ei minulla ole riippuvuus- tai mielenterveysongelmia”, ” Miksi minun täytyisi alkaa hoitamaan itseäni?”….. 

Kun olisimme valmiita ottamaan apua vastaan, voi olla, ettemme tiedä mistä sitä saisi. Mistä lähteä kysymään?

Myös läheisen on todella vaikea alkaa myöntämään omaa voimattomuuttaan, alkaa laskemaan kulisseja, joita on kenties vuosia pidetty kaikin keinoin pystyssä, alkaa ottamaan apua vastaan, puhua todellisista tunteista ja tapahtumista, antaa itselleen lupaa olla niin sanotusti heikko, alkaa irrottamaan kontrollinnaruista. Tätä voi olla toisinaan vaikea käsittää. Aivan kuten riippuvuus- ja mielenterveysongelmia tai -sairauksia muutenkin.

Omalla kohdallani läheisriippuvuuteni oli vaikeinta hyväksyä. Pystyin helpommin myöntämään ja hoitamaan itseäni päihteisiin suuntautuneen addiktion suhteen. Läheisriippuvuuteni näkyi kaikin tavoin. ”En koskaan jäisi parisuhteeseen missä on väkivaltaa! ” ”En ikinä katselisi käyttävää puolisoa!” ”En ikinä voisi valehdella!” ”Lapset ovat elämässäni aina ykkössijalla!” Näin ja miljoonilla muilla tavoin minäkin muun muassa ajattelin. Kas, kun yksikään noista asioista ei lopulta pitänyt paikkaansa. Menin niin pohjalle. Henkeni oli hiuskarvan varassa.

Lopulta minun oli haettava apua, hyväksyttävä läheisriippuvuuteni ja alettava hoitaa itseäni aktiivisesti. Läheisriippuvuus on salakavala sairaus, ihan kuten kaikki muutkin addiktiosairaudet, ja minun täytyy todellakin olla tarkkana, milloin se on läheisriippuvuutta, joka alkaa nostaa päätään myös niin sanotussa terveessä ihmissuhteessa. 

Aurinkoista kesää ja voimia kaikille! Älkää jääkö yksin!

 

T: Yksi monista läheisistä