Kuinka opin rakastamaan itseäni, osa 3

Kun aikaa kului enemmän, saatoin kokea outoja tuntemuksia rinnassani, päässäni ja muualla kehossani.

Eräänä iltana tajusin, että tuo tuntemus oli jotakin huojennuksen, iloisuuden ja toiveikkuuden väliltä.

Se tuntui oudolta. Nousin aamuisin sängystä levänneenä ja koin selkeästi mm nälän tunnetta, joka tietysti viesti toipumisestani. En voinut sivuuttaa tuotakaan asiaa sen kerran huomattuani ja tottakai koin sen positiiviseksi asiaksi.

Hyvän olon tunteet yleistyivät. Koin niitä tekemästäni päätöksestä lopettaa päihteet ja hankkia apua, sekä arkisemmista asioista, kuten salilla käymisestä aina uuden musiikin löytämiseen.

Tuskani ääni muistutti tässä vaiheessa jo enemmän psyykeen puolustusmekanismia ja yritti jatkuvasti torjua nuo positiiviset ajatukset itsestäni. Alitajuisesti, vaikka olin onnellinen siitä mihin suuntaan asiat olivat menossa, olin peloissani. Siitä oli niin kauan kun olin tuntenut oloni edes keskiverroksi, normaalista tai hyvästä puhumattakaan. Niin kauan olin elänyt ja kikkaillut tuossa helvetissäni, että se oli jo pitkään ollut ainoa asia jonka ”osaan”. 

Tuntui oudolta, että sain huomata esim olevani hyvä jossain, tai tietäväni jostain aiheesta paljon. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampi minun oli tuntea itseni hirveäksi ihmiseksi tai väittää itselleni asioiden olevan jollakin tavalla. Hoitotoverien tai henkilökunnan kertoessa minulle jotain positiivista itsestäni, aloin jo enemmän uskoa heitä. Aloin nähdä peilistä aivan eri kaverin.

Esimerkiksi; minun oli mahdotonta sanoa itselleni olevani tyhmä, kun juuri aikaisemmin samana päivänä päähäni oli pälkähtänyt huomio, jossa huomasin tietäväni jostakin asiasta paljon. En pystynyt enää uskottavasti näyttämään itselleni, miten hirveä ja pahantahtoinen ihminen ”todellisuudessa” olin, kun minulle oli aikaisemmin sanottu, miten pyyteettömän avulias olin esim. hoitotovereita kohtaan.

Näitä huomioita sain tehdä ja kuulla. En pystynyt uskomaan tuskani ääntä sen väittäessä minun olevan täysin lahjaton, kun olin onnistunut vastoin sen sanomaa esimerkiksi säveltämään hienon jutun kitaralla tai kirjoittamaan runon, joka sai ihmiset joiden annoin sen lukea, liikuttumaan kyyneliin.

Välillä ristiriitaisesti kapinoin tuota positiivista aaltoa vastaan, mutta ainoastaan siksi, että pelkäsin olla onnellinen. Pelkäsin luottaa onnellisuuteen, koska ajattelin jonkin vievän sen minulta ja pirstaloituvani sitten. Mitä enemmän aikaa kului, näitä positiivisia asioita nousi esille ja jouduin objektiivisesti niitä tarkastelemaan ja myöntämään itselleni niiden olevan totta, minun oli yksinkertaisesti mahdotonta olla uskomatta niitä. Sisälleni oli herännyt toinen ääni. Ääni, joka kuten tuskani, puhui minun omalla äänelläni, mutta lempeästi ja kannustaen.

Ajan kuluessa totuin näihin ajatuksiin ja aloin ymmärtää niiden perustuvan todellisuuteen. Olen aina ollut elämässäni hyvin faktalähtöinen ihminen ja kun asiat kerran niin yksinkertaisen selkeästi todistivat itse itsensä todeksi, en pystynyt niitä kieltämään ja aloin hyväksyä että minussa todella oli kuin olikin paljon hyvää ja kun ymmärsin jotain kehityskohtia itsessäni, en ensimmäisenä reaktionani ollut kaivamassa henkistä keppiä ja ruoskaa rangaistakseni itseäni julmimmalla mahdollisella tavalla, vaan sietokykyni oli noussut siihen tasoon että pystyin tarkastelemaan asioita sellaisina kuin ne olivat ja toimimaan niiden vaatimalla tavalla.

Tämä matka on ollut todella pitkä ja sitä se on vielä tästä eteenpäin. En osaa sanoa, osaanko vielä suoranaisesti rakastaa itseäni, mutta tänä päivänä osaan ainakin nähdä ja luetella siihen useita syitä, kokematta omahyväisyyden tunnetta, tai että valehtelisin itselleni. Sisäinen kipinäni on elpynyt ja koen taas merkitykselliseksi aloittaa aamulla uusi päivä ja lähteä tekemään asioita ja tavoittelemaan juttuja jotka koen tärkeäksi, sekä pitää huolta itsestäni ja elämäni eri osa-alueista. Ennen kaikkea, voin rehellisesti sanoa kokevani ne asiat tärkeäksi. Ylipäätänsä voin sanoa kokevani ja tuntevani. Sisäiset ääneni ovat saaneet tasapainotetut puheenvuorot ja volyymit. 

Pakkomielteeni ja addiktiosairauteni oireilevat edelleen, mutta olen oppinut itsehoidon avulla elämään niiden kanssa. Sen sijaan, että kaikki olemassaoloni perustuisi hampaat irvessä taisteluun ja pakoon juoksemiseen, tänä päivänä voin sanoa itse päättäväni mihin menen ja mitä teen.

Runoilijasirkka