HOMEBASEN TYÖNTEKIJÄT

Keitä ovat Homebasen työntekijät, koordinaattori Anna ja ohjaaja Crista? 

pieni kurkistus kun he kysyivät toisiltaan kolme kysymystä.

 Cristan kysymykset Annalle;

 Miksi olet töissä Homebasella?

 Homebase (silloin vielä nimeä ei ollut) tupsahti eteeni ja osaksi omia työtehtäviä. Vai olikohan ne tupsahtajat kuitenkin ne 6 ihanaa nuorta, jotka olivat idean takana? Olin heidän kanssa suunnittelemassa, sparraamassa ja toteuttamassa. Kun hankkeen aika koitti kysyi Tuomas, että jäisinkö hankkeeseen töihin. Täällä ollaan jo toista vuotta ja olen tykännyt todella paljon.

 Lempipaikka ja miksi?

 Ehkä mulla ei ole yhtä lempipaikkaa, mutta tärkeitä ihmisiä on ja jos saan olla heidän kanssa, niin se on usein silloin myös lempipaikka. Rantalaituri ja laineiden liplatus on aina rauhoittava paikka, ehkä se voisi olla yksi lempipaikoista.

 Mistä haaveilet?

Hyvin arkisista asioista, tasapainoisesta ja tavallisesta arjesta pienillä twisteillä. Yksi haave olisi arjen normalisoituminen koronan osalta, jotta arkeen mahtuisi myös juhlaakin.

Anna

Annan kysymykset Cristalle:

 Miksi Sinä olet töissä Homebasella?

 Vajaa kaksikymmentä vuotta sitten vaihdoin alaa ja opiskelin päihde-mielenterveyshoitajaksi.  Asiat olivat tuttuja jo omasta elämästäni ja halusin auttaa, tukea, kertoa sekä poistaa leimaa näiltä asioilta. Nyt olen siinä työpaikassa minne olen tietämättäni aina halunnut. Homebase on minulle muutakin kuin työpaikka.  Ihanat kävijät, paras työpari, mahdollisuus kehittää ja tuoda omia ideoitaan. <3

 Mitkä asiat saa sut nauramaan?

 Tilannekomiikka ehdottomasti. Myös huonot vitsit jotka eivät aina muita naurata. Yksi suuri ilon aihe on oma häröily. Sekään tosin ei aina muita naurata. Mutta miten kiva nauraa itselleen, kun nuorempana usein tuli turhaan hävettyä.

 Jos saisit käyttöösi aikakoneen, niin mihin matkustaisit ja mihin aikaan?

 Apua. Laitan sen mikä tuli ekana mieleen. 1920-luku Keski-Eurooppa. Olen suuri art deco-fani. Kaikki tuosta ajasta kertovat leffat ja kirjat tuntuvat tutuilta. Jos uskoisin uudelleensyntymiseen.. Ymmärrän että olen nostalginen romantikko, koska tuolla ajalla oli myös köyhyyttä ja elettiin maailman sotien välissä. Mutta suurkaupungeissa oli kiehtovaa epäsovinnaisuutta, musiikki, taide, tanssi ja muoti nousivat pintaan.

Crista

Jos sinulla on ideoita tai tekstiä HB blogiin, laita viestiä crista.ervamaa@tatsi.fi

 

Hello darkness my old friend..

 

Jo siitä hetkestä lähtien kun sä tulit mun elämään ekaa kertaa, mä ymmärsin täysin ja joka solullani mitä ihmiset tarkotti sillä et jokaiselle on ”se oikea”.

Sitä sä olit mulle, ja enemmän.

Ensimmäisellä kosketuksella sä otit multa sen ainaisen elämänpelon,annoit tilalle onnea ja voimaa, otit pois kivun ja käärit mut pumpuliin, korjasit rikkinäisyyden ja teit musta kuolemattoman. Sillä hetkellä tiesin etten luopuis susta koskaan, sun käsiin luottaisin koko elämäni. Ystävät oli alusta lähtien meitä vastaan, väitti että jos jatkaisin sun kanssa tulisin kuolee sairaana ja yksin. Mut mä olin jo koukussa suhun, tiesin etten ilman sua vois tai edes haluais hengittää.. olin valmis sun takia heittää kaiken menemään, epäröimättä hetkeäkään. Sen mä teinkin- kaikki ne kaupungit, asunnot, työpaikat, ystävät, parisuhteet.. mä uhrasin kaiken että saisin pitää sut ja sen olon jonka vaan sä pystyit mulle antaa. Aina olin valmis kerää sirpaleet ja tekee rikkinäisestä ehjää.

En tiedä tarkkaan millon, mut ajan kuluessa- pala palalta, mä menetin itseni, oman tahtoni ja sä olit kaikki mitä mulla oli, kaikki mitä jäi. Elämänpelko ja kipu oli palannu huomaamattoman salakavalasti, eikä enää edes sun rakkaus parantanu- enää sekään ei tuntunu miltään.. musta ei ollu jäljellä kuin ontto, surullinen kuori joka yritti epätoivoisena jahdata sun kanssa sitä rakkauden ensi huumaa. Sairaana ja yksinäisenä halusin vaan kuolla sun syleilyssä.

Ne ihmiset jotka mua oikeesti rakasti, näki kuinka mä hiivuin pois.. ne lupas mulle kaiken tukensa ja apunsa, eikä muuta vaatineet kuin että mun olisi erottava susta kokonaan ja lopullisesti. Mä tiesin että vaikka se vaatisi multa kaiken, tuntisin kipua kuukausia enkä vois sua unohtaa, oli pakko yrittää.

Ymmärsin ettei se koskaan aitoa ollutkaa, olin antanu sulle kaiken, hylänny kaikki jotka epäili meiän rakkautta, valehdellu, varastanu, satuttanu ja sä jätit mut yksin kärsimään.

Kyllä mä tiiän että me koettiin uskomattomia, upeita aikoja yhessä ja vaikka välillä sun menettämistä surenkin, en ole valmis uhraamaan enää yhtään asiaa sun takia. Tiedän et ootat mun tulevan vielä takasin ja ottaisit mut avosylin vastaan koska tahansa, mut sorry, sitä alinta helvettiä mä en enää ikinä huoli! Ja jos rehellisii ollaa, täyttä helvettiähän se oli, naamioituna rakkaudeksi ☠️

 

                  HYVÄSTI.

 

 

Lapsuutemme taakat

Lapsuuden aikaisilla kokemuksilla on pitkäkestoiset vaikutukset ihmisen hyvinvointiin. Emme itse ole voineet vaikuttaa millaisiin olosuhteisiin olemme syntyneet. Jokaisella meillä on myös henkilökohtaiset ominaisuudet siitä, miten paljon kestämme hankalia kokemuksia. Joskus lapsuudenaikaiset kokemukset ovat niin kipeitä, että on pakko hakea helpotusta jostakin. Toisiin ihmisiin luottava ihminen turvautuu muihin ihmisiin; hakeutuu avun piiriin ja osaa kertoa kokemuksistaan. Joillekin käy niin, että kokemuksia on hankala tunnistaa ja kuvailla. Yksinään ilman apua ei välttämättä pärjää ja osa hakee helpotusta sisäiseen hankalaan oloon päihteistä. Ensimmäiset kokeilut tuovat helpotusta, itseluottamusta ja turruttavat tunteita eikä ikäviä asioita tarvitse miettiä. Riippuvuus syntyy salakavalasti eikä lopettaminen onnistu enää ilman apua.

Päihteiden käytön loppuessa havahdumme pohtimaan, millaiset lähtökohdat olemme saaneet elämälle. Iloitsemme siitä hyvästä, jota olemme saaneet ja kipuilemme hankalia kokemuksia. Viimeistään raskaaksi tuleminen ja vanhemmuus usein aktivoivat vanhemman omat lapsuudenaikaiset kokemukset. Vauvan tuleminen perheeseen tuo usein myös motivaation päihteiden käytön lopettamiseen. Käyttökulttuurista riittävän pitkän toipumisen kautta valtakulttuuriin siirtyminen vaatii kuitenkin isoja ponnisteluja ja työskentelyä itsensä kanssa. Päihteidenkäyttö on voinut kestää vuosia ja päihteiden avulla on siedetty hankalia tunteita. Ajattelepa, että samanaikaisesti, kun harjoittelet uutta elämäntapaa, tulisi suojata kohdussa kasvavaa vauvaa tai tarjota turvalliset sekä lapsen kehitystä tukevat olosuhteet pienelle lapselle? Tehtävä ei ole helpoimmasta päästä.

Yksinään ei kannata jäädä. Turvallisessa ympäristössä voi harjoitella ihmisten kanssa olemista päihteettömänä sekä treenata elämänhallinta taitoja. Lapsuuden aikaiset haitalliset kokemukset aiheuttavat traumoja ja vaikuttavat siihen, miten omaa lastaan pystyy hoivaamaan. Kiintymyssuhde rakentuu varhaislapsuudessa kokemusten kautta suhteessa toisen ihmisen kanssa. Kokemukset siitä, miten on tullut hoivatuksi, onko tullut lohdutetuksi tai jäänyt tunteidensäätelyssä yksin vaikuttavat aikuisuudessa. Kiintymystyylimme vaikuttaa ystävyyssuhteisiin, parisuhteeseen sekä kiintymyssuhteeseen oman lapsen kanssa. Turvattomat olosuhteet lapsuudessa vaikuttavat siihen, miten hermostomme on kehittynyt. Pystymmekö rauhoittumaan vai olemmeko valppaina? Lapsuudessa rakentuu myös tapa käsitellä hankalia asioita.

Lapsuudessa opitut selviytymistaidot voivat aiheuttaa meille hankaluuksia aikuisuudessa ja varsinkin ihmissuhteissa. On hankala päästää lähelle tai olemme liian riippuvaisia muista ihmisistä, jos omia rajoja on rikottu tai emme ole saaneet hyviä kokemuksia läheisyydestä. Tunteiden ja vireystilan säätely on hankalaa, jos emme ole saaneet apua siihen lapsuudessa. Turvattomuus lapsuudessa saa meidät hakemaan hyväksyntää haitallisilla keinoilla. Ihmissuhteet ovat usein epävakaita ja omaa toimintaa voi olla vaikea hallita. Jos olemme tottuneet kaaokseen lapsuudessa, se saattaa jatkua aikuisuuteen. Usein päihteiden käyttö siirtyy myös sukupolvelta toiselle. Kuulostaako tasapainoiselta ympäristöltä, jossa lapsi voisi kasvaa ja kehittyä?

Toivoa herättävää on, että turvallinen kiintymyssuhde on kuitenkin mahdollista saavuttaa aikuisuudessa. Hyvät kokemukset aikuisuudessa muiden ihmisten kanssa parantavat haavojamme. Usein tarvitaan traumojen käsittelyä sekä psyykkistä apua päihteiden käytön lopettamisen lisäksi, jotta voimme muuttaa kiintymystyyliämme. Kaikkien aikuisten olisi hyvä pohtia omaa lapsuutta ja käsitellä vaikeita asioita, jotta voimme hyvin. Varsinkin tulevien vanhempien kannattaa pysähtyä omien kokemusten äärelle, jotta emme siirrä sukupolvelta toiselle siirtyviä taakkoja omille lapsillemme. Ylisukupolvisuuskin on siis katkaistavissa!

Ei pieni puu myrskystä tiedä,

ei pieni puu vielä myrskyä siedä.

Ole suojana pienelle suuri puu,

jotta pienellä juuret vahvistuu.

(Mirjami Lähteenkorva)

Pidetään huolta pienistä puista. Joskus pienistä taimista huolehtiminen vaatii apua ja tukea isoille puille. Varsinkin silloin, kun iso puu on rikkinäinen, tarvitaan tukea ja hyviä kokemuksia. Me Lahden ensi- ja turvakodin Pidä Kiinni® Jannikassa tuemme päihteitä käyttäneitä/käyttäviä raskaana olevia sekä alle 3-vuotiaiden lasten perheitä matalalla kynnyksellä. Yhteyttä saa ottaa myös aikuiset, jotka vasta haaveilevat perheestä. Pidämme kiinni niin isoista kuin pienistä!

Kirjoittaja: ohjaaja Jannikasta

 

Vuosi Homebasella

Aloitin ohjaajan hommat homebasella työkokeilussa noin vuosi sitten. Uusi elämäni päihteiden käytön jälkeen oli alkanut sujua mukavasti. Koin tarvitsevani uusia haasteita kehittääkseni itseäni sekä saada uutta sisältöä elämääni. Olin käynyt aikaisemmin homebasella ja tunsin hyvin toipuvat toverini, jotka olivat olleet tämän paikan perustajia. Eräs heistä vinkkasi minulle, että työntekijöitä tarvittaisiin homebasella. Otin yhteyttä Homebaseen ja Annaan. Sovimme tapaamisen. Pienen jutustelun ja kahvittelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että alottaisin työkokeilun homebasella. Juuri kun sopimukseni oli astumassa voimaan alkoi koronan ensimmäinen aalto vyöryä suomen yli. Homebase joutui sulkemaan ovensa eikä työkokeiluni päässyt tältä tovin alkamaan ja sitä siirrettiin kunnes tilanne sen taas sallisi . Vaikka ovet olivatkin kiinni Homebase toimintaa pystyttiin jatkamaan. Koordinaattori Anna organisoi ruoka jakelun pystyyn ja kävijämme pääsivät hakemaan ruoka kasseja homebasen ovelta. Kävin itsekkin useasti hakemassa ruokakassin, samalla jutusteltiin niitä näitä sekä tutustuin keskusteluiden lomassa paikkaan, toimintaan sekä Annaan.

 Koitti kesä ja työkokeiluni pääsi alkamaan. Tunsin itseni kotoisaksi ja osaksi kalustoa heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Tämä johtunee hyvästä työympäristöstä minkä Homebase tarjosi. Suurin osa kävijöistäkin oli jollain tapaa tuttuja, joten ei tarvinnut hirveästi ponnistella yhteisen sävelen löytämiseksi. Työkokeilijoita meitä oli kaksi, hommaa koordinoi ja ohjasi Anna. Mielestäni olimme hyvä tiimi ja tulimme mainiosti toimeen. Kesä meni nopeasti. Pelailtiin kävijöiden kanssa koripalloa, petanqia ja tietenkin jaettiin toisillemme arkea jossa kukin elimme. Homebasella pidetään mahdollisuuksien mukaan ovia auki oli pyhiä tai ei. Näin tapahtui myös juhannuksena. Jengi organisoi pystyyn piknikin ja tarjosi hyvää ruokaa sekä yhdessä oloa, ettei kenenkään tarvitsisi olla yksin. Itselle kaikki juhlat ja pyhät olivat ennen taas yksi hyvä syy lisää pämpätä pää täyteen. Näistä onkin jäänyt aina ikävä tunnemuisto, joka aktivoituu kun pyhät/ juhla koittaa. On tärkeää saada tilalle korjaavia kokemuksia ja juuri näitä homebase tarjoaa ympäri vuoden kesät talvet.

 Sain mahdollisuuden siirtyä työkokeilusta tuettuun palkkatyöhön. Sain lisää vastuuta. Tämä tuntui hyvältä. Minuun luotettiin ja olin hyvä siinä mitä tein. Hienointa työssä Homebasella on se, että saa ja pitää olla oma itsensä. En koskaan entisessä elämässäni osannut oikein olla oma itseni, tämä varmasti johtui etten koskaan oikein kunnolla ymmärtänyt ja tuntenut itseäni. Homebasella muut ihmiset toimivat peileinä, olemalla osa yhteisöä opit tuntemaan itseäsi ja löytämään paikkasi ihmisten joukossa. Näin kävi myös minulle.

 Musiikki on aina ollut iso ja tärkeä osa elämääni. Halusin tuoda tämän elementin myös kävijöidemme kokeiltavaksi. Musiikki, sen soittaminen, kuunteleminen ja siitä puhuminen on hyvä tapa tutustua ihmisiin ja saada heidät rentoutumaan. Saimme kasaan porukan, jolla on tahtoa lähteä toteuttamaan itseään musiikin avulla. Kriteerinä oli, ettei kenenkään tarvinnut osata soittaa tai laulaa, riitti kun vain oli kiinostusta ja tekemisen meininkiä. Aloitimme kevyesti akustisella kitaralla, tamburiinilla ja laulannalla. Bändi toiminta kehittyi nopeasti. Hankimme lisää soittimia. Nyt olemme siinä pisteessä, että ensimmäinen oma tekemä demo on äänitetty ja liuta muita omia kappaleita on tuloillaan. Olin melkein unohtanut kuinka eheyttävää musiikin kanssa touhuaminen on. Päihde maailmassa kaikki energia ja aika kuluu aineiden hankkimiseen ja niiden käyttämiseen. En ollut poikkeus. Myin ja vaihdoin kitarani, bassoni ja lopuksi kaiken rahan arvoisen aineisiin. On mukava huomata kuinka vanha harrastus tempaa mukaansa ja samalla pala kauan kadoksissa ollutta minuutta herää eloon.

Syksy vaihtuu talveen ja kevääseen. Arki homebasella rullaa omalla painollaan. Väliin mahtuu monta iloista ja muistiin painuvaa hetkeä. On ollut hienoa kasvaa ihmisenä ihmisten joukossa. Olen oppinut paljon kävijöiltämme. Kyky olla ennakkoluuloton, ottaa kaikki vastaan tasa- arvoisena ei aina ollut vahvimpia puoliani. Käyttäessäni päihteitä olin vainoharhaisen ennakkoluuloinen ja tuomitseva. Tarvitsen muita ihmisiä nähdäkseni kuka ja mikä olen. Tähän Homebase on oivaa lääkettä. On paikka mihin mennä, voimme valita, enää ei tarvitse olla yksin. Yhdessä pystymme!

Yksi meistä

 

Kuinka opin rakastamaan itseäni, osa 3

Kun aikaa kului enemmän, saatoin kokea outoja tuntemuksia rinnassani, päässäni ja muualla kehossani.

Eräänä iltana tajusin, että tuo tuntemus oli jotakin huojennuksen, iloisuuden ja toiveikkuuden väliltä.

Se tuntui oudolta. Nousin aamuisin sängystä levänneenä ja koin selkeästi mm nälän tunnetta, joka tietysti viesti toipumisestani. En voinut sivuuttaa tuotakaan asiaa sen kerran huomattuani ja tottakai koin sen positiiviseksi asiaksi.

Hyvän olon tunteet yleistyivät. Koin niitä tekemästäni päätöksestä lopettaa päihteet ja hankkia apua, sekä arkisemmista asioista, kuten salilla käymisestä aina uuden musiikin löytämiseen.

Tuskani ääni muistutti tässä vaiheessa jo enemmän psyykeen puolustusmekanismia ja yritti jatkuvasti torjua nuo positiiviset ajatukset itsestäni. Alitajuisesti, vaikka olin onnellinen siitä mihin suuntaan asiat olivat menossa, olin peloissani. Siitä oli niin kauan kun olin tuntenut oloni edes keskiverroksi, normaalista tai hyvästä puhumattakaan. Niin kauan olin elänyt ja kikkaillut tuossa helvetissäni, että se oli jo pitkään ollut ainoa asia jonka ”osaan”. 

Tuntui oudolta, että sain huomata esim olevani hyvä jossain, tai tietäväni jostain aiheesta paljon. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampi minun oli tuntea itseni hirveäksi ihmiseksi tai väittää itselleni asioiden olevan jollakin tavalla. Hoitotoverien tai henkilökunnan kertoessa minulle jotain positiivista itsestäni, aloin jo enemmän uskoa heitä. Aloin nähdä peilistä aivan eri kaverin.

Esimerkiksi; minun oli mahdotonta sanoa itselleni olevani tyhmä, kun juuri aikaisemmin samana päivänä päähäni oli pälkähtänyt huomio, jossa huomasin tietäväni jostakin asiasta paljon. En pystynyt enää uskottavasti näyttämään itselleni, miten hirveä ja pahantahtoinen ihminen ”todellisuudessa” olin, kun minulle oli aikaisemmin sanottu, miten pyyteettömän avulias olin esim. hoitotovereita kohtaan.

Näitä huomioita sain tehdä ja kuulla. En pystynyt uskomaan tuskani ääntä sen väittäessä minun olevan täysin lahjaton, kun olin onnistunut vastoin sen sanomaa esimerkiksi säveltämään hienon jutun kitaralla tai kirjoittamaan runon, joka sai ihmiset joiden annoin sen lukea, liikuttumaan kyyneliin.

Välillä ristiriitaisesti kapinoin tuota positiivista aaltoa vastaan, mutta ainoastaan siksi, että pelkäsin olla onnellinen. Pelkäsin luottaa onnellisuuteen, koska ajattelin jonkin vievän sen minulta ja pirstaloituvani sitten. Mitä enemmän aikaa kului, näitä positiivisia asioita nousi esille ja jouduin objektiivisesti niitä tarkastelemaan ja myöntämään itselleni niiden olevan totta, minun oli yksinkertaisesti mahdotonta olla uskomatta niitä. Sisälleni oli herännyt toinen ääni. Ääni, joka kuten tuskani, puhui minun omalla äänelläni, mutta lempeästi ja kannustaen.

Ajan kuluessa totuin näihin ajatuksiin ja aloin ymmärtää niiden perustuvan todellisuuteen. Olen aina ollut elämässäni hyvin faktalähtöinen ihminen ja kun asiat kerran niin yksinkertaisen selkeästi todistivat itse itsensä todeksi, en pystynyt niitä kieltämään ja aloin hyväksyä että minussa todella oli kuin olikin paljon hyvää ja kun ymmärsin jotain kehityskohtia itsessäni, en ensimmäisenä reaktionani ollut kaivamassa henkistä keppiä ja ruoskaa rangaistakseni itseäni julmimmalla mahdollisella tavalla, vaan sietokykyni oli noussut siihen tasoon että pystyin tarkastelemaan asioita sellaisina kuin ne olivat ja toimimaan niiden vaatimalla tavalla.

Tämä matka on ollut todella pitkä ja sitä se on vielä tästä eteenpäin. En osaa sanoa, osaanko vielä suoranaisesti rakastaa itseäni, mutta tänä päivänä osaan ainakin nähdä ja luetella siihen useita syitä, kokematta omahyväisyyden tunnetta, tai että valehtelisin itselleni. Sisäinen kipinäni on elpynyt ja koen taas merkitykselliseksi aloittaa aamulla uusi päivä ja lähteä tekemään asioita ja tavoittelemaan juttuja jotka koen tärkeäksi, sekä pitää huolta itsestäni ja elämäni eri osa-alueista. Ennen kaikkea, voin rehellisesti sanoa kokevani ne asiat tärkeäksi. Ylipäätänsä voin sanoa kokevani ja tuntevani. Sisäiset ääneni ovat saaneet tasapainotetut puheenvuorot ja volyymit. 

Pakkomielteeni ja addiktiosairauteni oireilevat edelleen, mutta olen oppinut itsehoidon avulla elämään niiden kanssa. Sen sijaan, että kaikki olemassaoloni perustuisi hampaat irvessä taisteluun ja pakoon juoksemiseen, tänä päivänä voin sanoa itse päättäväni mihin menen ja mitä teen.

Runoilijasirkka

 Jatkoa edelliseen Runoilijasirkan kirjoitukseen

Kuinka opin rakastamaan itseäni osa 2

Oli tuskallista havahtua siihen, ettei voi elää ilman huumeita tai alkoholia, mutta elämä niiden kanssa oli täysin sietämätöntä. Päihteet eivät tuoneet enää murto-osaakaan siitä olosta tai fiiliksestä mitä ennen.

Toivoin että minun olisi tullut niistä edes huono olo. Tuntui etteivät ne vaikuttaneet enää oikeastaan mitenkään. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin asian todella ymmärsin. Siihen mennessä velkaannuin pahasti, koska päihteiden käyttöni oli muuttunut täysin yliampuvaksi ja krooniseksi. Jahtasin lohikäärmettä, mutta kuten kaikki tietävät, sitä ei voi koskaan saada kiinni.

Sosiaaliset suhteeni tulehtuivat velkojen ja sekoilun takia ja ajauduin vaarallisiin tilanteisiin mm velkojien ja diilereiden kanssa. En kestänyt enempää. Minulle vihdoin selkeni, että jos aijon jatkaa päihteidenkäyttöäni ja tuskani pakenemista, minulla pitäisi olla monta sataa euroa rahaa 1-2 päivää varten, mutta ei minulla ollut mitään keinoa, saatika esim työkykyä, hankkia rahaa mistään.

En enää edes halunnut käyttää päihteitä ja vihasin itseäni addiktioni vuoksi. En myöskään halunnut olla selvin päin, sillä elämä näyttäytyi vain harmaana ja vihamielisenä epäonnistumisten ja virheiden sarjana, jolla ei ollut minulle mitään tarjottavaa. Tuntui, että mitä vain yritin ja vaikka kuinka sydämestäni jotain tahdoin, se päättyi aina huonosti. Joko minun omasta virheestäni, tai siksi että ”universumin henki vihaa minua ja minun ei ole tarkoituskaan onnistua missään, vaan jos jokin pienikin asia voi kaataa kaiken, se todella sen tekee”.

Olin erkaantunut vanhemmistani ja ystävistäni. Olin yksin. Koin, että heidän silmissään näytti siltä, että minua kiinnosti ainoastaan päihteiden käyttö, eivätkä he huomanneet yrityksiäni ja ponnistelujani.

En halunnut elää vain kärsiäkseni ja siksi että on pakko, mutta se miten käytäntö näyttäytyi, ei antanut lupausta paremmasta. En halunnut myöskään kuolla, vaikka yhtenä synkimmistä hetkistäni yritinkin itsemurhaa, mutta kuten näkyy, epäonnistuneesti.

Tuolloin mielestäni ”epäonnistumisessa epäonnistuminen” ei kuitenkaan ollut niin positiivinen asia kuin tällä hetkellä, enkä pystynyt tapahtuneen jälkeen muuta kuin makaamaan asuntoni lattialla muutaman päivän kattoon tuijottaen. Mitä tehdä tilanteessa, missä elämän kanssa on noussut seinä pystyyn, mutta silti tuo pieni toivon ja elämänhalun kipinä ei ottanut sammuakseen, vaikka olikin lähes olematon?

Minun oli hankittava apua.

Päästyäni hoitoon ja lopetettuani päihteiden käytön, itsesyytös ja viha eivät kuitenkaan heti väistyneet.

Hyvin pian sain kuitenkin huomata, että oloni ei ollut aivan niin totaalisen kurja aamuisin tai iltaisin. Kun päihteiden käyttö oli jäänyt pois ja olin hankkiutunut hoitoon, osa minusta koki, että olin tehnyt jotakin oikein.

Se oli kuitenkin pieni lohtu kaiken myrskyn rinnalla, mutta huomattuani sen, en kyennyt sitä sivuuttaakaan.

Ruokahalun ja unen saamisen parantuessa, koin ne tottakai hyviksi asioiksi.

Hoitotovereiden kanssa jutellessa ja aikaa viettäessä, sain huomata, että jotkut tulivat vielä vaikeammista tilanteista kuin minä. Tottakai olin tämän tiennyt jo aiemmin, mutta tuskani oli jo pitkään ollut liinana silmilläni. Huomasin myös, miten helposti tulin toimeen ihmisten kanssa, aivan niin kuin silloin joskus ennen.

 Aktivisuustasoni noustessa koin hyvää tunnetta siitä, että jaksoin kiinnostua mm itseni sivistämisestä, lukemisesta, runoilusta, luonnossa kävelystä jne.

Minun oli edelleen hyvin vaikea ottaa mitään positiivista palautetta vastaan keneltäkään. Yleensä, jos joku kehui minua tai sanoi minusta jotain hyvää, aloin itkeä.

Itkin, koska tuon pienen ja sisäisen, kituvan elämäntahtoni kipinän valossa näin, että minulle sanotut asiat pitävät paikkansa. Itkin, koska minun oli kaikesta aiemmasta johtuen vaikea uskoa sitä, vaikka halusin.

Miten voi olla niin, että jos olen kiltti, älykäs, mielikuvituksellinen, herkkä, reilu, komea, positiivinen tai millä tahansa sanalla minua kuvailtiinkaan, elämäni oli siitä huolimatta ollut täyttä helvettiä? Joskus itkin ihan vain siksi, että olin hämilläni enkä ymmärtänyt miten nuo kaksi asiaa voivat olla yhtä aikaa totta.

Miten minussa voisi olla mitään hyvää, kun kaikki mitä elämässäni oli tapahtunut osoitti aivan päinvastaista.

 - Runoilijasirkka

Jatkuu

Kuinka oppia rakastamaan itseäni? osa 1

Näin jälkeenpäinkin muistan oikein hyvin kuinka päihdehistoriani alkoi.

Ajan tuoman etäisyyden päästä pystyn muistamaan ja näkemää selkeämmin kuinka päihteiden käyttöni alkoi muodostua addiktioksi.

Erotan selkeästi yksittäiset, silloin vielä hyvin viattomassa valossa näyttäytyvät tapahtumat ja tekijät, jotka muodostuisivat helvettini perustuksien kulmakiviksi ja tukipuiksi.

Vaikka huumeet ja alkoholi ovat vääristäneet, sirpaloineet ja sumentaneet joitakin muistoja jopa täysin kadoksiin, hyvin selkeästi pystyn vetämään punaista lankaa riippuvuuteni ja siihen vaikuttaneiden asioiden välille. Selkeämmin kuin koskaan.

 

Yhtä selkeästi muistan kivun.

Se oli kuin huutava ääni päässäni.

Kivun, joka ei sattunut minuun mutta tuotti minulle tuskaa, johon minä ja koko elämäni olisimme vielä tukehtumaisillamme. Se ei sattunut niin kuin lasinsirun päälle astuminen. Se ei sattunut niin kuin lyönnit tappelussa, tai niin kuin vatsakipu tai migreeni.

Minun tuskani syntyi tyhjyydestä.

Tunteesta etten kuulu mihinkään. Tunteesta etten kelpaa tai riitä, joka johtuu siitä, etten luontaisesti kykene tai tunne paloa kuin vain harvoihin asioihin, jonka vuoksi minulla ei ole arvoa tai minua ei haluta.

Tunteesta, etten ole tarpeeksi hyvä.

Tunteesta, etten ole tarpeeksi.

Tunteesta, etten ole.

 

Ja vaikka olisinkin, niin vain hatara ja haihtuvainen, juuri ja juuri olemassa oleva olento.

Ehkä minulla ei ollutkaan tarkoitusta.

Tai ehkä tarkoitukseni oli vain olla ja elää tässä elämälle irvailevassa haaleassa limbossa.

Naamion taakse piiloutuva ontto kuori. Haalistunut varjo.

Tuon kivun muistan pitemmältä ajalta kuin sen aiheuttamat lieveilmiöt.

Jo nuorena muistan miettineeni olenko oikeasti edes olemassa.

Miten elämä tuntui jo silloin kuin unelta, jonka virrassa vain ajelehdin mukana, kuin luontoon heitetty roska kevään sulattamissa pienissä puroissa.

Muistan miettineeni ja vertailleeni itseäni muihin, kun he kertoivat miten erityisesti rakastivat tai inhosivat jotakin asiaa ja miettineeni, miltä sellaisen tunteen kuuluisi tuntua.

Miten pystyä kiinnittymään johonkin niin paljon että se herättäisi minussakin voimakkaita, lähes itseohjautuvia ajatuksia ja tunteita, jotta voitaisiin puhua kutsumuksesta tai edes mielenkiinnosta esimerkiksi harrastetoimintaa, koulunkäyntiä, yhteiskuntaa, itsensä hyvinvointia tai oikeastaan ihan mitä tahansa kohtaan.

Asia ei suinkaan ollut niin etteikö minua olisi kiinnostanut mikään.

Minua kiinnostivat ihmiset ja eläimet ympärilläni, sekä heidän ajatuksensa, tunteensa ja hyvinvointinsa.

Minua kiinnosti mielikuvituksen maailman syöverien syvyydet ja niiden esiin tuominen aineelliseen maailmaan taiteen kautta. Minua kiinnostivat mm. luonto, aasialainen mystiikka ja kulttuuri, sekä musiikki, mutta kaikkeen tähän tuo outo etäisyys säilyi ja kiinnostukseni näyttäytyi minulle pintapuolisena ja sen kohteet valitsemalla valituilta.

 

Muistan ajatelleeni: ”Antaisin mitä tahansa, jos voisin edes hetken kokea sisälläni palon nousta ylös tästä.”

Tai: ”Kunpa mikään tuntuisi sen arvoiselta, että jaksaisin nähdä vaivaa sen eteen ja tavoitella sitä.”

En minä ollut tunteeton. Halusin, mutta en vain tuntenut niin.

En minä ihan nuorena kokenut varsinaista maailmantuskaa tai nähnyt elämääni universumin mittakaavassa niin merkityksettömänä tekijänä, että millään ei olisi mitään väliä. Minä todella tahdoin että sisälläni kokisin selkeästi jollakin olevan väliä minulle.

 

Ajan kuluessa tuo tunne pysyi.

Se vaihteli muotoaan ahdistukseen ajavasta tiedostettavan voimakkaasta säteilystään aina niihin aamuihin, kun vain katsot ulos ikkunasta ja näät ettei ole säätilaa, ei ole kylmä tai kuuma ja kaikki olemassaolon tasot inhorealistisen banaalisti _vain ovat_.

Motivaationi ehtyminen (tottakai?) huomattiin perheessäni, joka toi mukanaan paljon minuun kohdistuvaa patistamista, painetta ja negatiivista suhtautumista. Minut nähtiin vain laiskana ja piittaamattomana, eikä sitä, miten sydämessäni tahdoin asioiden olevan toisin, nähty tai ymmärretty lainkaan.

 

Pikkuhiljaa aloin syyttää itseäni. Syytin itseäni siitä, että tuotin vanhemmilleni pettymyksen tunteen.

Syytin itseäni siitä, etten tiennyt mitä minun pitäisi tehdä jotta pystyisin kokemaan tarttumapinnan asioihin.

Lopulta aloin tuntea, ettei minun olemassaolollani ollut varsinaisesti mitään väliä tai merkitystä.

Ettei minun ollut mitenkään tarpeellista olla olemassa yhtään minkään näkökulmasta.

En kuitenkaan halunnut tappaa itseäni, sillä vaikka kuinka kylmettyneeksi keräksi käperryin, sydämessäni löysi aina pieni kipinä tarpeeksi happea elääkseen. En halunnut myöskään tuottaa surua läheisilleni, vaikka ajattelin, että nopeammin he pääsisivät yli ja kokisivat vähemmän tuskaa minun kuolemastani, kuin siitä että (tod.näk.) noin 80 vuotta tulisin vain räpistelemään kuin koskeen pudonnut pikkulintu.

Olin loukussa.

 

Jossain vaiheessa koin turtuvani tuohon tunteeseen. Sitten luulin sen väistyneen.

Myöhemmin tajusin että olin vain onnistunut pakoilemaan sitä päihteiden avulla.

Tuo pakeneminen oli perustunut valheeseen itselleni ja nyt kun olin jäänyt siitä itselleni kiinni, sama temppu ei onnistuisi enää. Sitä en kuitenkaan tajunnut.

Vaikka kuinka paljon käytin, oli jokainen hetki tuota hippaleikkiä maailman julmimman velipuolen kanssa.

Tuon äänen, joka ei vaijennut kuin hetkeksi, silloinkin vain odottaakseen milloin olen liian heikoilla taistelemaan vastaan sitäkään vähää mitä ennen. Mikään päihde ei tuonut enää helpotusta kuin vain naurettavan pieneksi hetkeksi, lakastuen sitten vielä irvokkaammin kuin aijemmin, mutta en voinut elää ilman ajatusta edes tuosta pienestä hetkestä, kun vihdoin kuulisin omia ajatuksiani.

Vaikka kuinka sekavassa tilassa olin, aina selkeästi takaraivossani kuulin tuon äänen muistuttamassa asioiden rumasta ja inhottavasta todellisuudesta.

Kun se hiljeni ja jäin ajatusteni kanssa, saatoin hetken pystyä syventymään musiikin tekemiseen tai kirjoittamiseen. Kunnes niiden tekemisessä tapahtuvan pohdiskelun kautta mielessäni aukesi ovi ja tuo ääni astui siitä agressiivisesti sisään huutaen: ”Vihaan itseäni. Merkityksetön olento. Elämän ja olemassaolon irvikuva. Vihaan itseäni, koska ymmärrän sentään sen verran, että edes niin minun kannattaa ajatella ja tuntea.”

Ajan myötä en edes huomannut enää päihteiden vaikutusta, ellen ottanut lähes ylilyöviä kerta-annoksia alati lyhenevin aikavälein. En saanut enää edes tuota pientä hetkeä rauhaa, mutta olin jo niin lamaantunut ja väsynyt päivittäisestä, tunnista tuntiin etenevästä taistelustani, etten kyennyt näkemään asioiden suuntaa vaan käytin enemmän ja enemmän, pakkomielteisemmin ja yhä vain epätoivoisemmin.

Olin koukussa.

-Runoilijasirkka

 

Jatkuu…