Jatkoa edelliseen Runoilijasirkan kirjoitukseen

Kuinka opin rakastamaan itseäni osa 2

Oli tuskallista havahtua siihen, ettei voi elää ilman huumeita tai alkoholia, mutta elämä niiden kanssa oli täysin sietämätöntä. Päihteet eivät tuoneet enää murto-osaakaan siitä olosta tai fiiliksestä mitä ennen.

Toivoin että minun olisi tullut niistä edes huono olo. Tuntui etteivät ne vaikuttaneet enää oikeastaan mitenkään. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin asian todella ymmärsin. Siihen mennessä velkaannuin pahasti, koska päihteiden käyttöni oli muuttunut täysin yliampuvaksi ja krooniseksi. Jahtasin lohikäärmettä, mutta kuten kaikki tietävät, sitä ei voi koskaan saada kiinni.

Sosiaaliset suhteeni tulehtuivat velkojen ja sekoilun takia ja ajauduin vaarallisiin tilanteisiin mm velkojien ja diilereiden kanssa. En kestänyt enempää. Minulle vihdoin selkeni, että jos aijon jatkaa päihteidenkäyttöäni ja tuskani pakenemista, minulla pitäisi olla monta sataa euroa rahaa 1-2 päivää varten, mutta ei minulla ollut mitään keinoa, saatika esim työkykyä, hankkia rahaa mistään.

En enää edes halunnut käyttää päihteitä ja vihasin itseäni addiktioni vuoksi. En myöskään halunnut olla selvin päin, sillä elämä näyttäytyi vain harmaana ja vihamielisenä epäonnistumisten ja virheiden sarjana, jolla ei ollut minulle mitään tarjottavaa. Tuntui, että mitä vain yritin ja vaikka kuinka sydämestäni jotain tahdoin, se päättyi aina huonosti. Joko minun omasta virheestäni, tai siksi että ”universumin henki vihaa minua ja minun ei ole tarkoituskaan onnistua missään, vaan jos jokin pienikin asia voi kaataa kaiken, se todella sen tekee”.

Olin erkaantunut vanhemmistani ja ystävistäni. Olin yksin. Koin, että heidän silmissään näytti siltä, että minua kiinnosti ainoastaan päihteiden käyttö, eivätkä he huomanneet yrityksiäni ja ponnistelujani.

En halunnut elää vain kärsiäkseni ja siksi että on pakko, mutta se miten käytäntö näyttäytyi, ei antanut lupausta paremmasta. En halunnut myöskään kuolla, vaikka yhtenä synkimmistä hetkistäni yritinkin itsemurhaa, mutta kuten näkyy, epäonnistuneesti.

Tuolloin mielestäni ”epäonnistumisessa epäonnistuminen” ei kuitenkaan ollut niin positiivinen asia kuin tällä hetkellä, enkä pystynyt tapahtuneen jälkeen muuta kuin makaamaan asuntoni lattialla muutaman päivän kattoon tuijottaen. Mitä tehdä tilanteessa, missä elämän kanssa on noussut seinä pystyyn, mutta silti tuo pieni toivon ja elämänhalun kipinä ei ottanut sammuakseen, vaikka olikin lähes olematon?

Minun oli hankittava apua.

Päästyäni hoitoon ja lopetettuani päihteiden käytön, itsesyytös ja viha eivät kuitenkaan heti väistyneet.

Hyvin pian sain kuitenkin huomata, että oloni ei ollut aivan niin totaalisen kurja aamuisin tai iltaisin. Kun päihteiden käyttö oli jäänyt pois ja olin hankkiutunut hoitoon, osa minusta koki, että olin tehnyt jotakin oikein.

Se oli kuitenkin pieni lohtu kaiken myrskyn rinnalla, mutta huomattuani sen, en kyennyt sitä sivuuttaakaan.

Ruokahalun ja unen saamisen parantuessa, koin ne tottakai hyviksi asioiksi.

Hoitotovereiden kanssa jutellessa ja aikaa viettäessä, sain huomata, että jotkut tulivat vielä vaikeammista tilanteista kuin minä. Tottakai olin tämän tiennyt jo aiemmin, mutta tuskani oli jo pitkään ollut liinana silmilläni. Huomasin myös, miten helposti tulin toimeen ihmisten kanssa, aivan niin kuin silloin joskus ennen.

 Aktivisuustasoni noustessa koin hyvää tunnetta siitä, että jaksoin kiinnostua mm itseni sivistämisestä, lukemisesta, runoilusta, luonnossa kävelystä jne.

Minun oli edelleen hyvin vaikea ottaa mitään positiivista palautetta vastaan keneltäkään. Yleensä, jos joku kehui minua tai sanoi minusta jotain hyvää, aloin itkeä.

Itkin, koska tuon pienen ja sisäisen, kituvan elämäntahtoni kipinän valossa näin, että minulle sanotut asiat pitävät paikkansa. Itkin, koska minun oli kaikesta aiemmasta johtuen vaikea uskoa sitä, vaikka halusin.

Miten voi olla niin, että jos olen kiltti, älykäs, mielikuvituksellinen, herkkä, reilu, komea, positiivinen tai millä tahansa sanalla minua kuvailtiinkaan, elämäni oli siitä huolimatta ollut täyttä helvettiä? Joskus itkin ihan vain siksi, että olin hämilläni enkä ymmärtänyt miten nuo kaksi asiaa voivat olla yhtä aikaa totta.

Miten minussa voisi olla mitään hyvää, kun kaikki mitä elämässäni oli tapahtunut osoitti aivan päinvastaista.

 - Runoilijasirkka

Jatkuu