perjantai 15. lokakuuta 2021


KOULUKIUSAAMISESTA KOKEMUSASIANTUNTIJAKSI

 Kesäloma loppuu ja kahdeksas luokka on käsillä. Samat naamat, mutta kaikki on muuttunut. Kesäloman aikana on muodostunut klikkejä, joihin on liian myöhäistä liittyä. Tunnelma on kireä ja maailmasta on tullut kovempi paikka - ainakin minulle. Epävarmuus hiippii ja alan kilpailla huomiosta seinän kanssa, jottei kukaan häiriintyisi olemuksestani. Mihin saan mennä, miten kuuluisi toimia, onko lupa hengittää? Tuntuu ettei ole, tuntuu kuin minua ei olisi.

 Ystävystyin uuden tytön kanssa, joka tuli luokallemme sinä syksynä. Yrityksistään huolimatta hän ei saanut yhteyttä muihin luokallani. Olimme kaksi hylkiötä ja ystäviä, mutta vain silloin, kun hänelle sopi. Hän sanoi, että muut hyljeksivät häntä, jos hän viettää aikaa seurassani. Sanaakaan sanomatta hän saattoi kääntää selkänsä minulle ja vain lakata olemasta kanssani. Joskus kuulin ilkeän juorun minusta, jonka hän oli kääntänyt omaan suuhunsa sopivaksi.

 Muuten arkeni koulussa oli sitä, että, jos lähestyin porukkaa, he juoksivat karkuun tai hivuttautuivat kauemmaksi ruokalan pöydässä. He saattoivat myös keksiä erilaisia jekkuja, joilla tunsin oloni vieläkin kauheammaksi. Kukaan ei sanonut suoraan, mutta ymmärsin elekielestä ja toiminnasta, katseista ja katseiden puolikkaista, että olin ”vääränlainen”.

 Eräänä iltana isäni autossa istuessani puhelimeeni pärähti lyhyt ja ytimekäs tekstiviesti: ”koko luokka vihaa suaLuin viestin hiljaa mielessäni ja pidätin kyyneleitäni samalla, kun isäni parkkeerasi auton pihaamme ja lähti kotiin. Jäin paikoilleni istumaan, annoin kyynelten valua poskilta auton penkille. Sitten kysyin viestin lähettäjältä: ”Miksi et tule päin naamaan sanomaan tätä mulle?” ”-Jos joku näkisi, että mä puhun sulle, multa menisi maine.”

 Hämmennys vaihtui suruun, suru muuttui häpeäksi, joka hiljaa hiipien alkoi muodostaa sisälleni epämääräistä möykkyä.

 Elettiin kahdeksatta luokkaa ja sain kuulla, että minulle päin naamaan puhuminen tuhoaisi jonkun maineen. Sanat kaikuvat korvissani yhä, vaikka ymmärrän, että niissä ei ollut edes perää. Jonkun olisi kuulunut tuomita tuo käytös välittömästi, mutta ei ollut ketään. Nielin kaiken ja kenellekkään kertomatta. Ympärilläni ei ollut luotettavaa aikuista, kenelle olisin voinut asiasta  puhua.

 Nuo sanat eivät olleet totta, eikä mikään kiusaamisessani ollut, mutta 14 -vuotiaan mielessä tuo kaikki oli totta; se oli jokapäiväistä elämääni.

 Koitin pärjätä ja olla reipas, vaikka sydämeen sattui. Kiusaamista jatkui kahdeksannen luokan loppuun. Silloin eräs luokkalaiseni puuttui asiaan ja kertoi luokanvalvojallemme tilanteestani. Opettajani puhutteli minua, en muista keskustelusta juuri muuta kuin sen, että minua hävetti valtavasti. Itkin ja myönsin, että minua kiusattiin, ikään kuin se olisi ollut omaa syytäni. Myöskään tuon keskustelun aikana kukaan ei sanonut minulle, ettei se ollut syytäni. Kunpa joku olisi sanonut jotain rohkaisevaa, että kaikki olisi hyvin ja muuttuisi paremmaksi. Kiusaaminen kuitenkin loppui tuona keväänä ja kun yhdeksäs luokka alkoi syksyllä, olin vähän hämmentynyt, kun luokkakaverini tulivat kyselemään kesälomastani, näkymättömyysviitta oli livennyt harteiltani. Ylä-asteen lopun ja lukion vietin entisten kiusaajieni seurassa, mikä tuntuu nyt ajateltuna oudolta.

 

Lukion loputtua menin opiskelemaan teatteria toiselle paikkakunnalle. Luokallani eräs tyttö puhui avoimesti koulukiussamisestaan. Koin sen hämmentävänä, sillä oma kiusaamiskokemukseni oli tuoreena muistissa ja se hävetti; ajattelin, etten ikimaailmassa kertoisi siitä kenellekkään täällä.

Kaikki oli näennäisesti hyvin, mutta kannoin mukanani häpeää, kiusatun stigmaa. Ajattelin, että syy kiusaamiseeni löytyy peilistä - ei muualta. Olin kiinni häpeässä, josta oli tullut kuin vaate, jota kannoin.

Samaan aikaan halusin tehdä itsestäni näkyvän. Teatterilavoilla tunsin elämän kosketuksen; tulin nähdyksi, kuulluksi ja jopa hetkittäin rakastetuksi. Lavalla olo on antanut minulle valtavasti rohkeutta. Vuosia myöhemmin, teatteriopintojen myötä, löysin itselleni myös mahtavan terapeutin, joka on kulkenut kanssani pitkän matkan tähän päivään asti. Terapiassa olen alkanut ymmärtämään menneisyyttäni, itseäni ja toimintaani aivan eri tavalla. Ymmärrys on kaiken avain; se on poistanut häpeää, jota entiset kiusatut kantavat sisällään. Häpeä syntyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, joten suhteessa toisiin ihmisiin se tulisi myös korjata.


Koitan nyt kaikin keinoin saada korjaavia kokemuksia ja tallentaa niitä kovalevyyni, siis siihen järjestelmään, joka sanoo, että sä oot hyvä tyyppi, sä riität, oot mahtava ja ihana! Kun tiedän oman arvoni, tiedän myös tavan, jolla haluan itseäni kohdeltavan nyt ja aina. Menneisyys on osa minua, mutta se ei määritä minua. Nuo sanat ja teot olivat ehkä vain jonkun ihmisen tapa purkaa omaa pahaa oloaan minuun.

 Kärsin vielä kiusaamisen jättämistä traumoista, pelkotilat nousevat tilanteissa, joissa koen ulkopuolisuutta ryhmästä. En pysty vielä täysin torjumaan reaktioitani, sillä ne kumpuavat yllättävissä tilanteissa ja varoittamatta pintaan. Niissä hetkissä häpeän itseäni ja olemassaoloani valtavasti: kyyneleet kohoavat silmiini ja ryntään ulos huoneesta. Aikaisemmin en ymmärtänyt reaktioideni juurisyitä, nykyään ymmärrän itseäni paremmin ja osaan lohduttaa sisäistä lastani. Saatan pelätä, että minusta ei pidetä tai, että minut hylätään.

 En avannut suutani vielä parikymppisenä kansanopistossa, kun siihen tarjoutui tilaisuus, mutta tänään pyrin puhumaan kiusaamisasioista aina kun mahdollista, sillä se on tärkeää. Se on tärkeää kaikille. Koulukiusattujen tulisi avata suutaan vielä enemmän, siten koko asia voitaisiin paremmin eliminoida, kun ilmiön tuhovoima saataisiin näkyväksi.

 Koulussa tapahtunut kiusaaminen vuosituhannen alussa on osa minua, mutta minussa on paljon muutakin. Haluan poistaa kiusaamiseen liittyvää stigmaa ja häpeää ja ymmärtää sitä laajemmin ilmiönä. Haluan toimia äänitorvena heille, joiden äänet ovat syystä tai toisesta tukahtuneet. Mitä enemmän puhun ja käsittelen kiusaamistani, sitä enemmän vapaudun sen aiheuttamista traumoista. Avoin keskustelu auttaa kaikkia.

 Muistan jaetun yksinäisyyden hetken autossa yhä elävästi - se on osa traumaani. Nielin ilkeän lauseen kokonaisena, kunnes vuosia sitten oksensin sen ulos. Aloin tutkia sitä ja monia muita uskomuksia, joita olen niellyt. Vähättelevät lauseet ovat vieneet minut kirjaimellisesti päin lattiaa ja siitä läpi: olen maannut maassa ja tuntenut sisuskaluja myöten ruoskivaa kipua. Mutta kipukin on parempi kuin olla näkymätön. Kun jokin osa menee rikki, siihen kohtaan syntyy aina jotain uutta. On vain uskallettava tuntea kaikkien rikkimenneiden osien juuret.

 Tämä on minun tarina enkä väitä, että kiusaaminen jättäisi kaikkiin samanlaiset jäljet. Kaikki kokemukset osaltaan vaikuttavat siihen, miten paljon kiusaaminen vaikuttaa loppuelämään. Koen, että omaan itsearvostukseeni se jätti syvät arvet, koska taustalla on myös lapsuuden perheessäni koettu arvottomuuden kokemus. Lisäksi oma herkkyyteni on vaikuttanut siihen, että koen asiat omalla uniikilla tavallani isosti.

 Toivoisin, että voisin omalla esimerkilläni tukea kiusaamista kokeneita. Kaikesta voi selvitä, kaikesta voi päästä yli ja vaikeudet voi kääntää lopulta voitokseen. Olen koulutettu kokemusasiantuntija ja haluan tehdä työtä paremman ja kiltimmän maailman puolesta. Unelmieni maailma olisi kaikille positiivinen ja kannustava paikka elää. Uskon, että positiiviset sanat ovat bensaa, jotka parhaimmillaan sytyttävät tuleen meissä jokaisessa piilevän sisäsyntyisen liekin.




 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

  Tämä aihe on vähän tabu. Siksi siitä kirjoitankin. Meitä peliriippuvaisia on paljon enemmän kuin tilastoissa lukee. On äitejä, isiä, yst...